Orkesterimusiikkia sodan varjossa

Avauspuhe Suomen Sinfoniaorkesterit ry:n 57. valtakunnallisilla orkesteripäivillä 4.5.2022

Hyvät Tampereen orkesteripäivien osallistujat!

Keväästä 2020 alkaen elämää ja yhteisöllistä toimintaa on kaikkialla lamaannuttanut maailmanlaajuinen koronaepidemia. Nyt kun kulttuurielämäkin on lopultakin alkanut vähitellen taas normalisoitua, kaiken ylle Euroopassa on laskeutunut sodan varjo Venäjän hyökättyä Ukrainaan. 

Tämän seurauksena uusi maailmanlaajuinen varustelukierre on taas alkanut. Ikään kuin hampaisiin asti aseistautumisessa ja sotilasliitoissa olisi perimmäinen takuu rauhalle ja kaikki muu olisi vain epärealistista puuhastelua. Aseet eivät ole kuitenkaan koskaan ratkaisu, vaan surkea osoitus siitä, että kaikki on mennyt pieleen. Kukaan ei puhu enää aseidenriisunnasta, vaikka ainoastaan maailmanlaajuinen aseidenriisunta antaisi todellista toivoa pysyvästä rauhasta. Historiahan on toistuvasti osoittanut, että voimistunut militarismi johtaa aina vain uusiin sotiin, hankittuja aseita kun tulee kiusaus myös käyttää.

Ukrainan sodan vaikutukset ovat heti alkaneet näkyä myös musiikkielämässä. Konserttien ohjelmistoja on muutettu ja venäläisiä muusikkoja asetettu boikottiin. Sodalla voi olla huomattavia vaikutuksia myös taidelaitosten talouteen. Kun sotilasmenoja on alettu rajusti kasvattaa, rahat pitää ottaa muista kohteista, ja ensimmäisinä kärsijöinä voivat olla julkiset palvelut ja kulttuuri. 

Ukrainan sodan aloittaminen on käsittämätön virhearvio Venäjältä ja sen johtajalta Vladimir Putinilta. Samalla tulee masentunut olo siitä, että mitään ei tunnuta opitun suurvaltojen aikaisemmista sotaseikkailuista. Jopa maailman suurin sotilasmahti Yhdysvallat joutui lopulta perääntymään Vietnamista, Irakista ja Afganistanista, kun ensiksi oli raunioitettu nämä maat jokseenkin täysin. Varmaan vastaavasti käy aikanaan myös Venäjälle, ja täysin turhan sodan seurauksena jäljelle jää vain osittain tuhottu Ukraina.

Voi kysyä samalla, ovatko läntisen Euroopan maat, Yhdysvallat ja myös Ukraina itse tehneet joitakin perustavia virheitä, joiden seurauksena Venäjä provosoitui hyökkäämään Ukrainaan. Kysymys on ennen kaikkea Natosta, jota Venäjä on koko ajan pitänyt turvallisuusuhkana itselleen. Ukrainan kohtalo ratkaistiin mahdollisesti jo neljätoista vuotta sitten, huhtikuun alussa 2008 Naton pitäessä huippukokoustaan Bukarestissa. Ukrainan presidentti Viktor Juštšenko ja Georgian presidentti Mikheil Saakašvili olivat sitä ennen ilmoittaneet maittensa halukkuudesta päästä Naton jäseniksi. Heitä tuki voimakkaasti Yhdysvaltain presidentti George W. Bush, ja Bukarestin kokouksessa Nato laatikin julkilausuman, jossa lähiajan tavoitteeksi otettiin näiden maiden liittäminen Natoon. Ranska ja Saksa vastustivat julkilausumaa, mutta nämä maat jäivät kokouksessa vähemmistöön.

Tavatessaan George W. Bushin 4.4.2008 Vladimir Putin lausui hänelle ärtyneenä, että mikäli Ukraina ja Georgia hyväksytään Naton jäseniksi, Venäjä voi pyrkiä irrottamaan Krimin ja Itä-Ukrainan silloisen Ukrainan alueesta[1]. Putin oli lausumassaan tosissaan, sillä neljä kuukautta myöhemmin, elokuussa 2008 seurasi Georgian ja Venäjän lyhyt sota, jonka seurauksena Venäjä tunnusti Georgiasta erotettujen Etelä-Ossetian ja Abhasian itsenäisyyden. Vuonna 2014 Venäjä valloitti Krimin ja nyt sitten soditaan Ukrainassa. 

Mutta kuten jo totesin, Ukrainan sodan aloittaminen on Venäjältä ja Vladimir Putinilta katastrofaalinen virhearvio. Venäjästä tuli kerralla hylkiövaltio, ja voi kestää todella kauan, ennen kuin luottamus maahan saadaan palautetuksi ja normaali kanssakäyminen sen kanssa voi taas jatkua.

Samalla on käynyt myös ilmi maailmanpolitiikan tekopyhyys, valikoivuus ja rahan valta politiikan teossa. Venäjälle on aivan oikeutetusti asetettu erittäin ankarat talouspakotteet, jotka toivottavasti lyhentävät sotaa. Voi kysyä kuitenkin, miksei yhtä ankaria talouspakotteita ole asetettu jo kauan sitten myös Saudi-Arabialle, joka on vähintäänkin Venäjän veroinen diktatuurivaltio ja on aiheuttanut Jemeniin tämän hetken pahimman humanitäärisen katastrofin maailmassa. Miksei ole rangaistu Turkkia sen hyökättyä Syyriaan ja sortaessaan kurdivähemmistöään tai miksei Israelia Gazan siviilikohteiden pommittamisesta?

Kaikki sodat ovat johtaneet välittömästi myös siviiliväestöön kohdistuneisiin sotarikoksiin. Jos sota itsessään on suuri rikos ihmisyyttä kohtaan, onhan siinä vihollisen, ihmisyksilön tappaminen suoranainen laillistettu ja tavoiteltu päämäärä. Sotarikoksista eivät ole koskaan joutuneet tuomiolle kuin häviäjät, kuten Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynnissä ja muissa myöhemmissä oikeudenkäynneissä pahimmat natsit. Voittajavaltioiden sotarikolliset sen sijaan palkitaan ansiomerkein, kuten Saksan kaupunkien terroripommitusten suunnittelija Arthur Harris, jolle Winston  Churchill myönsi myöhemmin  aatelisarvon, ja jonka patsas seisoo Lontoon keskustassa. 

On turha kuvitella, että myöskään Ukrainan sodan sotarikollisia saataisiin oikeuden eteen, ellei sitten Venäjän nykyiset johtajat syöstä vallasta. 

Ukrainan sota vaikuttaa dramaattisesti myös eurooppalaiseen kulttuurielämään. Monet venäläiset muusikot ja kapellimestarit ovat joutuneet pannaan lännessä. Edes nuoria opiskelevia venäläismuusikoita ei hyväksytä nyt länsimaisiin soitinkilpailuihin, ei myöskään Helsingin Sibelius-viulukilpailuun, ikään kuin hekin olisivat syyllisiä sotaan. Yksi maailman tärkeimmistä musiikkikilpailuista, Moskovan Tšaikovski-kilpailu on puolestaan erotettu kansanvälisten musiikkikilpailujen liitosta.

Jopa venäläiseen musiikkiin on alettu suhtautua joillakin tahoilla torjuvasti. Puolassa on Šostakovitšin musiikkia vaihdettu muuhun. Cardiffista taas poistettiin maaliskuussa ohjelmasta Tšaikovskin alkusoitto ”1812”, ikään kuin Tšaikovskikin olisi vastuussa nykyisestä Ukrainan sodasta. 

Venäläismuusikoilta vaaditaan nyt joko emigroitumista länteen, tai ainakin voimakasta julkista kannanottoa, jossa he tuomitsevat Ukrainan sodan, jotta he voisivat esiintyä muualla. Tätä on perusteltu sillä, että aivan jokaisen venäläisen olisi kannettava vastuu maansa toimista Ukrainasta, koska ovat valinneet Putinin presidentikseen. Mutta voiko tällaista kannanottoa antaa sellainen muusikko, joka on perhe- tai muista syistä päättänyt jäädä asumaan kotimaahansa? Seurauksena voisi olla täydellinen esiintymiskielto, ja uhkana on lisäksi jopa 15 vuoden vankilatuomio ja suuret ongelmat muusikon muulle perheelle. Tällaisten vaatimusten asettaminen on kaiken lisäksi hiukan tekopyhää, sillä eihän Vietnamin, Irakin tai Afganistanin sotien aikana myöskään amerikkalaisilta muusikoilta edellytetty näitä sotia tuomitsevia kannanottoja. 

Kun kapellimestari Tugan Sohiev otti kantaa Ukrainan sotaa vastaan eroamalla Bolšoi-teatterin johdosta, hänestä tuli kotimaassaan yhtäkkisesti epähenkilö, hänen nimensä on poistettu kaikkialta, ikään kuin hän ei koskaan olisi työskennellytkään Venäjällä.[2]

Boikotointi on kyllä hyväksyttävää niiden taiteilijoiden kohdalla, jotka ovat tukeneet sotaa. Sen sijaan oli erittäin kyseenalainen ratkaisu kieltää esimerkiksi viulisti Nikita Boriso-Glebskyn esiintyminen Kymi Sinfoniettan solistina vain siitä syystä, että hän on kansallisuudeltaan venäläinen. Eihän Boriso-Glebsky ei ole missään puoltanut Venäjän sotatoimia, ja hän on kaiken lisäksi myös EU:n kansalainen, muutti heti sodan alettua pysyvästi pois kotimaastaan ja asuu nyt Wienissä. Venäjän toimia Ukrainassa ei ole julkisesti puoltanut myöskään yksi nykyhetken merkittävimmistä kapellimestareista, Valeri Gergijev, mutta Gergijevin ura lännessä on ilmeisesti lopullisesti ohi – vielä talvella kansainvälisesti juhlitusta maestrosta on tullut äkillisesti melkeinpä musiikkimaailman hylkiö.

Süddeutsche Zeitung -lehdessä 1.3.2022 musiikkikolumnisti Detlef Esslinger pohti Gergijevin erottamista Münchenin filharmonikkojen ylikapellimestarin tehtävästä. Münchenissähän pormestari Dieter Reiter antoi Gergijeville uhkavaatimuksen, että jollei tämä heti tuomitse Venäjän ja Putinin toimia, hänet erotetaan välittömästi Münchenin filharmonikoista. Pormestari tiesi kuitenkin etukäteen, että Gergijevin oli mahdoton antaa tällaista lausuntoa, sillä tällöin hän saisi potkut myös Mariinski-teatterin johdosta, ja juuri Mariinski on ollut Gergijevin tärkein elämäntyö. Gergijev on suuri opportunisti, ollut Putinia ja muita Venäjän vallanpitäjiä lähellä ja puolustanut Krimin valtausta, mutta samalla hän on suhteillaan saanut rahoituksen kuitenkin uuteen oopperataloon Pietarissa sekä kolmeen konserttitaloon muualla Venäjällä. Detlef Esslingerin mielestä ylipormestari Reiter halusi korostaa lähinnä omaa sankaruuttaan, vaikka myös Gergijevin opportunismi on ollut kaikkea muuta kuin kunniakasta hänen kannaltaan.

Esslinger vertasi Gergijevin tapausta kirjailija Peter Handkeen, joka Balkanin sodan aikaan avoimesti tuki Serbian presidentti Slobodan Miloševićia ja Bosnian serbijohtajaa Radovan Karadžićia, mutta sai siitä huolimatta kirjallisuuden Nobel-palkinnon.

Gergijeviä voi verrata myös saksalaisiin muusikkoihin Hitlerin aikana. Suuri opportunisti ja myötäilijä oli esimerkiksi Herbert von Karajan, joka jopa liittyi natsipuolueeseen ja johti tarvittaessa myös Horst Wesselin kaltaisia natsilauluja. Opportunisti oli myös säveltäjä Richard Strauss, joka hänkään ei missään vaiheessa kritisoinut julkisesti natsihallituksen toimia. Myötäilevän asenteensa seurauksena Strauss lukeutuikin soitetuimpiin säveltäjiin 1930-luvun Saksassa. Toisen maailmansodan loputtua natsimenneisyys ei mitenkään vaikuttanut Karajanin kansainvälisen uran kehittymiseen, eikä 1930-luku varjostanut myöskään Richard Straussin myöhempää suosiota säveltäjänä. Kukaan ei voikaan kiistää, etteikö Karajan olisi ollut yksi suurimmista 1900-luvun kapellimestareista, ja Richard Strauss yksi viime vuosisadan tärkeimmistä säveltäjistä siitä huolimatta, että heidän moraalinsa oli natsiaikana ollut varsin venyvää lajia.   

Heidän sijastaan musiikkielämän syntipukiksi otettiin kapellimestari Wilhelm Furtwängler, jolla taas oli todellista moraalista selkärankaa ja rohkeutta. Hän ei liittynyt koskaan natsipuolueeseen, ei suostunut tekemään natsitervehdystä, ei johtamaan natsilauluja, ja 1930-luvulla hän puolusti mahdollisuuksiensa mukaan juutalaisia muusikkoja ja yritti auttaa heitä emigroitumaan Saksasta. Furtwänglerin suurena rikoksena oli se, että hän pysyi valtakunnan edustusorkesterin, Berliinin filharmonikkojen ylikapellimestarina natsien valtakauden aikana. Kun Furtwängleriä yritettiin 1936 saada New Yorkin filharmonikkojen ylikapellimestariksi, vastustus oli New Yorkissa niin jyrkkää, että hän peräytyi hankkeesta. Sodan jälkeen Furtwängler joutui nöyryyttäviin kuulusteluihin, asetettiin vähäksi aikaa esiintymiskieltoon, ja kun hänet kutsuttiin 1949 Chicagon orkesterin ylikapellimestariksi, monet tunnetut muusikot, joukossa Arturo Toscanini, Arthur Rubinstein, Isaac Stern, Vladimir Horowitz ja Georg Szell kirjoittivat vastustavan julkilausuman, jonka seurauksena kutsu peruttiin, vaikka Furtwänglerin puolustajiin kuuluivat sellaiset maailmankuulut juutalaismuusikot kuin Yehudi Menuhin, Nathan Milstein, Bronislaw Huberman ja Arnold Schönberg. Sodan jälkeen Furtwängleriltä estettiin näin loppuelämänsä ajaksi pääsy englanninkielisiin maihin.

Muusikkojen boikotit ovat mielestäni kyseenalaisia, sillä juuri kulttuurin ja erityisesti musiikin avulla olisi mahdollisuus luoda ihmisten välille sellaisia universaaleja, syvempiä henkisiä yhteyksiä, jotka ovat kokonaan ahtaan päivänpolitiikan, nationalismin ja militarismin yläpuolella. Tuntuu kuin oltaisiin palaamassa jonnekin 1950-luvulle, kun Venäjä on nyt osittain eristetty kansainvälisestä musiikkielämästä. Ikään kuin naapurimaamme kulttuurielämässä ei olisi enää mitään hyvää. Venäläismuusikkojen ja venäläisen kulttuurin boikotoiminen on vaikuttamassa osaltaan pikemminkin vain russofobian voimistumiseen Euroopassa. 

Ukrainan sota on merkinnyt myös nationalismin nousua kaikkialla maailmassa. En pidä tätä hyvänä asiana, sillä nationalismi yhdistettynä nykyiseen vahvistuneeseen militarismiin tekee uusien sotilaallisten konfliktien syntymisen entistäkin todennäköisemmäksi.

Nationalismin nousun seurauksena samalla muusikkojen ja säveltäjien kansallisuuksia on ruvettu tulkitsemaan uudestaan sen perustella missä he ovat syntyneet ja mitkä ovat heidän sukujuurensa, eikä niinkään sen perusteella missä ovat asuneet ja mistä kulttuuripiiristä ovat imeneet vaikutteensa. Ukrainan alueella on syntynyt erityisen paljon muusikkoja ja säveltäjiä, jotka sitten tekivät varsinaisen elämäntyönsä muualla. Sergei Prokofjev syntyi venäläisistä vanhemmista Donetskissa, joten täytyisikö häntä pelkästään synnyinkaupunkinsa takia pitää itse asiassa ukrainalaisena? Entä monikulttuurisessa Odessassa syntynyt, venäjää äidinkielenään puhunut David Oistrah, joka koko elämänsä asui Moskovassa? Tai Svjatoslav Richter, joka syntyi Žytomyrissä, Kiovan länsipuolella saksalais-venäläisistä vanhemmista – olisiko hänkin edellisten tavoin itse asiassa ukrainalainen?

Ukrainan ja Venäjän varhaisempia, melkein erottamattomia kulttuurisia sidoksia voi verrata saksalais-itävaltalaiseen musiikkiin. Saksalaiset ja itävaltalaiset säveltäjät edustavat samaa musiikkiperinnettä, jota ei ole mielekästä jakaa kahtia. Vasta ukrainalaisen nationalismin nousun ja maan nykyisen itsenäistymisen myötä ukrainalainen taide on alkanut tehdä pesäeroa venäläiseen taiteeseen.

Kansallisuuskysymys koskettaa myös suomalaisia säveltäjiä ja muusikkoja[3]. Suomessa on esimerkiksi Ingeborg von Bronsartia ja Laura Netzeliä alettu pitää kauan unohduksissa olleina suomalaisina säveltäjinä. Pietarissa syntyneen Ingeborg von Bronsartin vanhemmat olivat tosin suomenruotsalaisia, mutta von Bronsart siirtyi jo nuorena Pietarista Saksaan, jossa eli koko loppuelämänsä ja jopa edusti Saksaa Chicagon maailmannäyttelyssä vuonna 1893. Mielestäni kansallisuuden määrittää ennen kaikkea se kulttuuriympäristö jossa elää ja josta on imenyt ratkaisevat virikkeensä, ja von Bronsartin kohdalla se oli Saksa – Suomessa hän ei liene koskaan edes käynyt. Vastaavasti Laura Netzel syntyi Rantasalmella, mutta muutti sieltä vanhempiensa mukana jo yksivuotiaana Ruotsiin, jossa eli loppuelämänsä. Häntäkin on siksi vaikea pitää suomalaisena säveltäjänä.

Samalla logiikalla myös tunnettu amerikkalaissäveltäjä Charles Wuorinen pitäisi nostaa suomalaisten säveltäjien joukkoon, mitä taas ei jostain syystä ole tehty, vaikka Wuorisen vanhemmat olivat suomalaisia emigrantteja Yhdysvalloissa. Ja pitäisikö Terijoella syntynyt ja koko ikänsä Tampereella asunut Leonid Bashmakov puolestaan lukea venäläisten säveltäjien joukkoon, koska hänen vanhempansa olivat venäläisiä? Tässähän ei tietenkään olisi mitään mieltä.

Kun taiteilijoiden rodullista syntyperää ja maantieteellistä synnyinpaikkaa on ruvettu korostamaan konserttien säveltäjä- ja solistivalinnoissa, tuntuu kuin oltaisiin palaamassa jonnekin 1930-luvun rotuajatteluun. Näiden seikkojen ei pitäisi olla keskeisenä tekijöinä esimerkiksi säveltäjän teosten esitysten kannalta, vaan olennaisesti tärkeämpää on teosten laatu.

Ukrainan sota on innoittanut monia orkestereita ottamaan kantaa sotaa vastaan, mitä pidän erinomaisena asiana. Orkesterielämän ei pitäisi olla kokonaan erillään maailmantapahtumista. Myös musiikin avulla voidaan esittää vastalauseita. Samalla on paljastunut konkreettisesti, että konserttiohjelmissa on suuria aukkoja, yhdet ja samat säveltäjät ja suuret musiikkimaat vallitsevat ohjelmistoja ja myös esiintyjiä. Monet erittäin hyvät säveltäjät ovat jääneet unohduksiin, ja pienten musiikkimaiden erinomaistenkin säveltäjien on paljon vaikeampi saada sijaa ohjelmistoissa. Yksi tällainen tuntematon alue on ollut ukrainalainen uusi musiikki, joka on nyt tullut kiinnostuksen kohteeksi. Erityisesti Valentin Silvestrovin teokset ovat yhtäkkisesti nousseet suureen suosioon. Mutta vastaavia aukkoja ja unohdettuja säveltäjiä on paljon muitakin, yhä edelleen myös kotimaisessa musiikissa.

Toivottavasti näiden tuntemattomampien alueiden tutkiminen jatkuu tulevilla konserttikausilla ohjelmistoja suunniteltaessa. Uusia alueita löytyisi myös solistisoittimien valinnasta.  Erityisesti pianon ja viulun asema on suhteettoman ylikorostunut orkesterien ohjelmissa. Esimerkiksi ensi kaudella HKO:n ja RSO:n konserteissa kuullaan pianosolisteja yhteensä 17 eri konsertissa, eli Musiikkitalossa soi jatkuvasti soolosoittimena piano. Melko säännöllisesti konserteissa kuullaan myös sellistejä ja laulajia, mutta puhaltimista kelpaavat solistitehtäviin harvakseltaan lähinnä vain huilu ja klarinetti. Kaikki muut soolosoittimet ovat orkesterikonserteissa harvinaisuuksia, vaikka luulisi yleisön olevan kiinnostunut myös muiden instrumenttien suurimmista taitureista.

………

Sotien ja muiden kriisien aikana kulttuurin merkitys kasvaa erityisen suureksi. Kuten jo alussa totesin, asevarustelu, erityisesti kun se on yhdistynyt ahtaaseen nationalismiin, ei ole mikään tae rauhasta. Kyseessä on pelkästään surkea totuus siitä, että kaikki on mennyt pieleen. Eikä ratkaisua löydy myöskään taloudesta ja materialismista, sillä hyvinvointimme on johtanut samalla valtaviin ympäristötuhoihin ja luonnon katoon. 

Ihmiskunnan toivona on vain uudenlaisen henkisyyden kasvu. Tällä en tarkoita uskonnollisuutta, vaan sellaista henkisyyttä ja humanismia, jossa ei takerruta dogmeihin, vaan kyseenalaistetaan niitä ja etsitään toisenaisia ratkaisuja. Nykyinen yhteiskunnallis-moraalinen arvojärjestelmämme täytyisi kaataa jalustaltaan. Mutta tuleeko tätä koskaan tapahtumaan? Pikemmin tuntuu, että kehitys on jo pitkään kulkenut kohti yhä brutaalimpaa ja epähumaanimpaa maailmaa, jossa suurvaltapolitiikkaa ja myös suuryritysten toimintaa ohjaavat paljolti pelkkä ahneus ja vallanhalu. Kulttuuri ja taide voivat kuitenkin tuoda maailmaan uudenlaisia henkisyyden ja toivon säteitä, jotka saattavat muuttaa ajatuksia ja levitä huomaamattomasti eteenpäin samalla kasvaen ja voimistuen. Siksi juuri nyt, kun Eurooppaa koskettaa sodan kriisi, olisi erityisen suurta tyhmyyttä pyrkiä lakkauttamaan kulttuurilaitoksia säästösyistä, kuten viimeksi Kemissä on yritetty tehdä. Kulttuuriin pitäisi sen sijaan investoida lisää.

Erityisen tärkeä tässä suhteessa on juuri musiikki. Olen aikaisemmin monissa yhteyksissä todennut, että orkesterimusiikki on länsimaisen kulttuurin suurimpia saavutuksia. Intiassa, Kiinassa, Japanissa ja Arabiassa ovat kehittyneet yhtä hienot, kokonaan toisenlaiset klassisen musiikin traditiot. Jos tämä kaikki loppuisi, myös ihmiskunnan historia olisi silloin lopussa. Ei olisi toivoa, ei lohtua, ei sävelten kauneutta. Maailma ei olisi enää elämisen arvoinen.

Nykyinen maailmantilanne ja maailmanpolitiikka uhkaa saada mielen synkän pessimismin valtaan. Mutta vielä meillä on sentään musiikin valoa!