Koronapandemia ja kulttuuri

Keskiviikko 19.5.2021 - Kalevi Aho

 Epäsuhta ja epäoikeudenmukaisuus näyttäytyy vieläkin räikeämpänä kun vertaa myönnettyjä koronatukia ja korona-ajan vaikutusta eri tuotannonalojen ja kulttuurin kesken.

 Music Finlandin laskelmien mukaan musiikkialan tulonmenetykset vuonna 2020 olivat 254,6 miljoonaa euroa, ja vuoden 2021 osalta arviot vaihtelevat 168,4 miljoonan ja 248,4 miljoonan välillä. Jos valitaan tämän vuoden osalta näiden ääriarvojen keskiarvo, 208,4 miljoonaa, niin musiikkialan tulonmenetyksiksi tulee  yhteensä noin 463 miljoonaa, eli menetys on ollut lähes miljoona euroa päivässä. Erityisiä koronatukia tuli musiikkialalle viime vuonna 29,3 miljoonaa, ja yrityksille suunnatuista koronatuista musiikin osuus oli korkeintaan 4,5 miljoonaa. Vuoden 2021 osalta lopullista tukiarviota ei vielä ole. Joka tapauksessa on selvää, että koronatuet eivät kompensoi edes kymmenettä osaa musiikkialan tulonmenetyksistä.

 Musiikkialalla liikevaihdon vähennys oli Euroopan laajuisesti viime vuonna 76%, ja esittävien taiteiden, teatterin, oopperan ja tanssin kohdalla vähennystä koitui peräti 90%. Muista aloista pahiten kärsi lentoliikenne, jossa liikevaihto putosi 31,4%.

 Lentoyhtiöitä valtiot ovat tukeneet kuitenkin varsin avokätisesti. Esimerkiksi Finnair sai ensin valtiolta 600 miljoonan lainatakuun ja sitten 700 miljoonaa pääomitusta, mikä merkitsee 300 euroa vippiä jokaista verotettavaa suomalaista kohti. Siitä huolimatta Finnairin 6500 työntekijästä irtisanottiin noin 700 henkeä, eikä toimitusjohtajan lähes miljoonan suuruiseen palkkaan tietenkään puututtu. Finnairia on tuettu peräti 200.000 eurolla työntekijää kohti, kun taas koko kulttuurialan koronatuki henkeä kohti on noin 1000 euroa. Kuitenkin molemmilla aloilla tilanne on sama: toiminta on ollut suurelta osalta keskeytyksissä korona-aikana ja ihmisiä jäänyt työttömiksi.

 Kulttuuri- ja taidealan keskusjärjestö Kulta ry:n mukaan kulttuuriammateissa työskentelee 135.000 ihmistä. Tämä on peräti 4,9% Suomen kaikista työllisistä. Lisäksi tulee varsin suuri epäsuora työllistämisvaikutus. Voi kuvitella mikä meteli olisi noussut, jos vaikka maataloudesta tai selluteollisuudesta olisi epämääräiseksi ajaksi vähennetty kulttuurialan tavoin kymmeniä tuhansia työpaikkoja.

 Vielä epäoikeudenmukaisemmalta tuntuu korona- ja muiden tukien lisääminen niille aloille, jotka korona-aikanakin ovat koko ajan olleet toiminnassa ja jopa kasvattaneet liikevaihtoaan. Esimerkiksi vuonna 2020 valtio nosti suoran yritystuen 840,94 miljoonaan euroon, mikä oli yli kuusi kertaa enemmän kuin vuonna 2019 maksettu 130,71 miljoonaa. Lisäksi valtio tukee yrityksiä vielä kymmenen kertaa suuremmassa määrin epäsuorasti, niin että suomalaisyritykset saavat eri tukia valtiolta yhteensä peräti kahdeksan miljardia vuodessa, mikä on käsittämättömän suuri rahamäärä. Poliittisesti tukia on ollut silti mahdoton vähentää tai poistaa kokonaan, vaikka ne vääristävät kilpailua eivätkä edes työ- ja elinkeinoministeriön mukaan tue kansantalouden tuottavuutta ja talouskasvua.

 Monien hankkeiden suuria julkisia tukia on perusteltu uusien työpaikkojen luomisella. Esimerkiksi konkurssiin menneeseen Talvivaaran kaivokseen ja sen pelastamiseksi perustettuun Terrafameen on menetetty valtion rahoja vuosien mittaan jo 820 miljoonaa. Kaivos työllisti viime vuonna noin 1500 työntekijää, joten valtio on siis tukenut Terrafamen yhtä työpaikkaa peräti yli 546.000 eurolla. Aika paljon halvemmaksi tulisi kulttuurialalla yhden työpaikan luominen ja säilyttäminen.

 Kaikkein kummallisinta on turvealan suuri tuki. Pellervon taloustutkimuksen mukaan turvetuotannon suora työllistämisvaikutus on 1400 henkilötyövuotta. Ala on hiipuva ja se on vuosi vuodelta työllistänyt aina vähemmän ihmisiä. Turvetuotanto on alun perinkin ollut kannattamatonta, sillä ilman verotukea se ei olisi kilpailukelpoista. Vuosina 2018-2020 alan vuotuinen verotuki on vaihdellut 180 ja 196 miljoonan välillä. Verotuen lisäksi kulttuuriministeri Annika Saarikko sai huhtikuussa kiristetyksi turvetuotantoon 70 miljoonan lisätuen, mikä merkitsee runsasta 50.000 euroa henkilötyövuotta kohti. Lisäksi ala on saamassa vielä tukea EU:n oikeudenmukaisen siirtymän rahaston (JTF) kautta.

 Kaikille vaikeuksiin joutuneille tai hiipuville aloille ei ole oltu yhtä anteliaita. Kun Suomen telakkateollisuus joutui vaikeuksiin vuoden 2008 finanssikriisin seurauksena, tälle alihankkijoineen 20.000 hengen teollisuudenalalle myönnettiin tukia yhteensä 10 miljoonaa, eli vain 500 euroa työpaikkaa kohti. Kun Nokia-konserni romahti ja Nokian työntekijöiden määrä väheni eri puolilla Suomea yhteensä 17.000 hengellä, vaikutuksia pienennettiin eri tuilla, joiden yhteissumma oli työpaikkaa kohti noin 5000 euroa.

 Lähiaikoina Suomelle on tulossa lisäksi jättiläismäinen, kansantaloutta vuosikymmeniksi  rasittava uusi kustannus, kun tehdään päätös uusista hävittäjistä. En ole yhdenkään keskeisen poliitikon kuullut esittävän, voisiko tätä hanketta vielä lykätä tai luopua siitä kokonaan ja etsiä halvempia sotilaallisia puolustusmahdollisuuksia.

 Kun joillekin tahoille ollaan siis rahankäytössä edelleen varsin höveleitä, niin kulttuuriin suhtaudutaan pikemminkin kansantaloudellisena rasituksena, jossa sen menoista voidaan loputtomasti leikata. Uusi tyrmistyttävä kulttuuriuutinen tuli vappuaattona: rahoitus taiteelle, liikunnalle, nuorisotoiminnalle ja tieteelle vähenee ensi vuonna 41 miljoonalla, ja vuonna 2023 lisäksi 54 miljoonalla. Taiteen osalta rahoitus putoaa ensi vuonna 17,5 miljoonaa ja sitä seuraavana vuonna vielä 23 miljoonaa. Tämän jälkeenkin näyttäisi tulevan vielä lisäleikkauksia. Toisin sanoen korona-ajan ahdinko tuntuu jatkuvan loputtomiin Suomen taide- ja tiede-elämässä.

Nämä rahoituspäätökset ovat vastoin vuonna 2009 laadittua valtion kulttuuripoliittista ohjelmaa, jonka otsikkona oli ”Kulttuuripoliittinen strategia 2020”. Sen tarkoituksena oli luoda viime vuoteen asti ulottuvat yhtenäiset, kulttuuripoliittiset suuntaviivat, joista siis nyt näytetään rahoituksen osalta luovutun.

 Korona-ajan kulttuuriministeri olisi helposti voinut jäädä historiaan yhtenä maamme parhaista kulttuuriministereistä, jos hän olisi heti tajunnut sen hädän, mihin taitelijat joutuivat työ- ja tapahtumasulkujen takia. Nyt voi vain kummastella hänen toimiaan. Kulttuuriministerinhän pitäisi olla taiteen ja tieteen intohimoinen puolestapuhuja eikä kulttuurielämän raunioittaja, jolle tärkeintä tuntuvat olevan vain säästöt.

Jos kulttuurilta kahden seuraavan vuoden aikana otettavat  95 miljoonaa euroa olisi vähennetty vaikkapa ylisuurista yritys- ja maataloustuista, tämä ei olisi mitenkään heikentänyt teollisuus- ja maataloustuotantoa; korkeintaan vain osakkeenomistajat olisivat saaneet hivenen vähemmän osinkoja. Kulttuurielämän jatkuvilla lisäsäästöillä sen sijaan on tuhoisia vaikutuksia, jotka murentavat koko suomalaisen sivistysvaltion ideaa.

Nykyisten ongelmien osasyy on Suomen tämänhetkisessä, ala-arvoiseksi muuttuneessa politiikassa. Siinä oppositiopuolueet ovat ottaneet päämääräkseen nykyhallituksen rampauttamisen ja kaatamisen. Opposition strategiana on ollut vastustaa periaatteen vuoksi lähes kaikkea mitä hallitus on esittänyt, tehtailla tarpeettomia välikysymyksiä ja halvaannuttaa eduskunnan toimintaa loputtomin tyhjin puhein. Jotta hallitus voisi toimia, sillä pitää olla eduskunnan enemmistö. Hallituskokoonpanossa vaa’ankielenä on kannatusluvuiltaan kuihtunut, kunnallisvaalitulosta pelkäävä Keskustapuolue, jonka puheenjohtaja toimii samalla kulttuuriministerinä. Hallitustyöskentelyssä hän näyttää asettaneen oman kannattajakuntansa edut kaiken muun edelle ja kiristänyt muilta puolueilta hyväksymistä vaatimuksiinsa uhkaamalla muuten erota hallituksesta. Sopu syntyi sieltä, mistä se oli helpointa, eli kuristamalla lisää muutenkin jo henkihieveriin kuristettua kulttuurialaa.

 Kulttuuri on jäänyt siis Suomessa poliittisesti toisarvoiseen asemaan. Maamme on tukenut pandemia-aikana kulttuuria vähiten Pohjoismaista. Tanskassa tuki oli viime vuonna suurin, 442 miljoonaa euroa, eli 0,14% bruttokansantuotteesta. Norjan tuki oli 286 miljoonaa, 0,08 % bruttokansantuotteesta. Ruotsin tuki siitä oli 0,05 %, eli 246 miljoonaa, ja Suomen vain 0,04%, eli 106 miljoonaa. Tämän vuoden tilanteesta ei voi vielä tehdä vertailevaa yhteenvetoa eri Pohjoismaiden välillä. 

 Kun katsoo miten orkesterielämä on selviytynyt koronakriisistä Pohjoismaiden ulkopuolella, niin julkisesti tuetut ammattiorkesterit ovat toistaiseksi pystyneet kaikkialla jatkamaan toimintaansa, vaikka monilla tulee olemaan pitkään jatkuvia talousongelmia. Budjettien pienentyessä jotkut orkesterit erityisesti Yhdysvalloissa ovat joutuneet pienentämään henkilöstömääräänsä. Freelancer-muusikkojen tilanne on kaikkialla vaikea, joissain maissa suorastaan epätoivoinen. Kun ammattiorkesterit eivät enää ole voineet tarjota heille keikkoja, ja kun oma itsensä työllistäminenkin on mahdotonta konserttikieltojen takia, niin etenkin Englannissa ja Yhdysvalloissa monet muusikot ovat siirtyneet tai siirtymässä muille aloille. Englannissa ongelmana on myös brexit, joka on estänyt aikaisemmin yleisen muusikkojen vaihdon Manner-Euroopan ja Iso-Britannian välillä.

 Vapautuneisiin ammattiorkesterien muusikonpaikkoihin on nykyisin valtava tunku etenkin Saksassa. Kun Baijerin radio-orkesterissa vapautui tänä keväänä rivikontrabassonsoittajan paikka, hakijoita oli 190 eri puolilta maailmaa.

Taiteilijoiden asema on korona-aikana turvattu parhaiten Itävallassa. Ensinnäkin kun maaliskuussa 2020 maassa päätettiin toteuttaa tapahtumien ja konserttien sulku, otettiin huomioon heti myös se, että monet taiteilijat jäisivät tällöin vaille toimeentuloa. Heitä varten perustettiin samaan aikaan Covid-19-rahasto, jota pääomitettiin 40 miljoonalla eurolla, ja josta ilman työtä jäävät taiteilijat saattoivat hakea avustusta. Lisäksi luotiin siirtymäajan toimeentulorahasto. Siihen sijoitettiin 120 miljoonaa ja summaa ollaan korottamassa nyt 140 miljoonaan. Vapaan kentän työttömät taiteilijat ovat voineet anoa lisäksi erityistä työsulkulisää. Myös tietyt ei-ammatilliset organisaatiot, kuten kulttuurialan yleishyödylliset yhdistykset ovat saattaneet anoa tätä varten perustetulta rahastolta korona-avustusta, ja musiikkialan tekijänoikeustulojen menetysten korvaamiseksi luotiin erityinen musiikin kulttuurikatastrofirahasto. Vastaavat katastrofirahastot perustettiin myös kuvataiteilijoille, filmintekijöille ja muille taiteen aloille. Taiteilijoilla ja taideorganisaatioilla on lisäksi monia mahdollisuuksia saada epäsuoraa tukea.

 Kaikki nämä tukimuodot luotiin siis jo pandemian alussa päin vastoin kuin Suomessa, jossa vasta pitkällä viiveellä havahduttiin tajuamaan, että tapahtumien sulkutoimenpiteistä oli seurauksena erityisesti vapaan kentän taiteilijoiden suurtyöttömyys.

 Maamme ei silti ole suinkaan ainoa maa maailmassa, jossa kulttuuri tuntuu olevan poliitikkojen arvojärjestyksessä vasta häntäpäässä. Esimerkiksi kapellimestari Simon Rattle on kritisoinut moneen otteeseen englantilaisia poliitikkoja vastaavasta kulttuurivälinpitämättömyydestä.

 Asenteet kulttuurin merkitykseen ovat kenties syntyneet jo koulua käydessä, sillä taideaineet on kouluopetuksessa rajattu minimiin, vähäpätöisiksi sivuaineiksi alemmilla luokilla. Uudet opetussuunnitelmat luotiin vastoin asiantuntijoiden ja pedagogien suosituksia, joissa päinvastoin kehotettiin lisäämään taideaineiden ja erityisesti musiikin opetusta niiden tuottaman moninaisen persoonallisuutta kehittävän hyödyn takia. Musiikin ensiarvoisen suuren kasvattavan vaikutuksen tajusivat jo antiikin Kreikan filosofit, ja myös uskonpuhdistuksen isä Martti Luther painotti sitä, että musiikin piti olla kouluissa tärkein oppiaine uskonnon ohella. Näinhän olikin Saksan luterilaisissa kouluissa vielä esimerkiksi Bachin aikana.

 Suomen koulu-uudistuksissa sen sijaan on painotettu ennen kaikkea tietopuolisia ja teknis-matemaattisia aineita, mistä on ollut seurauksena samalla suomalaisten kielitaidon suuri köyhtyminen; yhä harvempi ylioppilas osaa enää kunnolla muita vieraita kieliä kuin englannin.

 Kun on alettu korostaa yltiörationalistista hyötyajattelua ja kilpailuhenkisyyttä, kuvitellaan samalla, että ainoat arvokkaat innovaatiot ovat sellaisia jotka tuottavat runsaasti rahaa. Muunlainen luovuus olisi sen sijaan turhaa harrastelua. Toisarvoisia ovat myös humanistiset aineet kouluissa ja yliopistoissa. Tällainen kapea hyötyajattelu on johtamassa kalseaan ja kovaan epätoiveyhteiskuntaan, joka on viemässä maailmaa kohti ekologisia, yhteiskunnallisia ja taloudellisia katastrofeja.

 Se mitä maailma tarvitsee on jotain aivan päinvastaista. Kulttuuri voi avata täysin uudenlaisia ja raikkaita näköaloja myös yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Juuri omakielinen kulttuuri – musiikki, kirjallisuus, taide, tiede ja vapaa tutkimus ovat niitä jotka pitävät yhteiskuntaa koossa ja toimivat todellisten innovaatioiden lähteinä.

Paitsi että kulttuuri tuottaa henkistä hyvinvointia ja luo yhteiskuntaan ajatuksellista moninaisuutta ja sen mukana henkistä joustavuutta, kulttuuriin sijoitetut rahat myös maksavat itsensä moninkertaisesti takaisin, kuten on monin tutkimuksin osoitettu. Voi vain ihmetellä: miksi poliitikkojen on niin vaikea uskoa ja ymmärtää tämä?

Olemassaolon sietämätön raskaus

Keskiviikko 23.12.2020 - Kalevi Aho

Avauspuhe Suomen Sinfoniaorkesterit ry:n 55. valtakunnallisilla orkesteripäivillä Helsingissä 23.11.2020

Mennyt ja tuleva vuosi ainakin ensi kesään asti ovat täysin poikkeuksellisia taidemusiikkielämässä koko maailmassa. Kaikkialle levinnyt koronavirus on joko estänyt kokonaan tai ainakin voimakkaasti rajoittanut konserttien, oopperaesitysten ja festivaalien järjestämistä.

Suomen koronatilanne on toistaiseksi vielä paras Euroopassa, vaikka epidemia onkin Helsingissä ja Uudenmaalla huolestuttavasti leviämässä. Vaikka pääsylipputulojen romahtaminen iskee kipeästi ammattiorkesterien ja -teatterien talouteen, kunnan ja valtion tuki takaavat toistaiseksi niiden olemassaolon. Niissä soittavien muusikkojen perustoimeentulo on samalla turvattu. Freelancer-muusikot sen sijaan ovat joutuneet pahaan taloudelliseen ahdinkoon, sillä heiltä keikat ovat ratkaisevasti vähentyneet tai jopa loppuneet kokonaan.

Suomen kulttuurielämälle on suuri onni, että kaupunginorkesterit ja -teatterit ovat kunnallisia. Maissa, joissa kulttuurielämä toimii yksityisen tuen ja lahjoitusten varassa, klassisen musiikin tilanne on katastrofaalinen. Esimerkiksi New Yorkin filharmonikkojen ja Metropolitan-oopperan muusikot ja muut taiteelliset työntekijät eivät ole saaneet palkkaa huhtikuun jälkeen. Nämä laitokset jatkavat toimintaansa vasta ensi vuoden syyskuussa, edellyttäen että maan hallitsemattomiin mittoihin ryöstäytynyt epidemia on siihen mennessä ohi. Monet amerikkalaismuusikot ovat joutuneet muuttamaan muualle, halvemmille paikkakunnille ja etsimään uuden ammatin, koska eivät enää kykene maksamaan vuokriaan. Orkesterit ovat lakkauttamisvaarassa, ja esimerkiksi tunnettu Nashvillen sinfoniaorkesteri on jo lopettanut toimintansa.

Amerikkalaisorkestereiden pitkään työsulkuun vaikuttaa myös se, että maan oikeuskäytännön kieroutuneisuuden vuoksi orkesterit ja oopperatalot eivät uskalla pitää konsertteja tai oopperanäytöksiä edes pienemmälle yleisölle. Jos nimittäin joku kuulijoista tai katsojista epäilee, että on saanut koronatartunnan konsertista tai oopperasta, hän voi nostaa valtavat korvausvaatimukset, mikä voi luhistaa taidelaitoksen talouden lopullisesti. Jos kriisi jatkuu vielä pitkään, niin amerikkalainen taidemusiikkielämä on käynnistettävä sen jälkeen melkeinpä alusta.

Orkesterien tilanne on hyvin vaikea myös Englannissa, kun taas muissa Pohjoismaissa, Saksassa tai Itävallassa orkesterimuusikkojen asema on hiukan helpompi musiikkielämän paljon suuremman julkisen rahoituksen takia.

Miten vaarallista on sitten käydä konserteissa, kun epidemia on kiihtymisvaiheessa?

Zürichissä selvitettiin alkusyksynä, mistä sveitsiläiset olivat saaneet koronatartuntoja. Kahden viikon aikana, syyskuun 24. päivän ja lokakuun 7. päivän välillä Zürichissä jäljitettiin 299 uuden koronatartunnan tartuntaketjut.

Ehdottomasti vaarallisin paikka oli oma koti, josta oli Zürichissä lähtöisin 128 tartuntaa, eli toisin sanoen sairastunut henkilö sairastutti yleensä samalla koko perheensä. Toiseksi vaarallisimpia olivat perhejuhlat ja ystävätapaamiset, joista oli peräisin 39 tartuntaa. Työpaikalta saatuun virukseen sairastui 25 henkilöä, sama määrä sairastui baarien ja klubien asiakkaista, ja ruokaravintoloista tartuntoja tuli 14. Urheilutapahtumissa viruksen sai 11 henkilöä, ulkomaan matkoilta oli tuliaisina kahdeksan tartuntaa, mutta kotimaan matkoilta enää vain kolme. Kaikkein turvallisimpia olivat konsertit, teatterit ja elokuvanäytökset, joista ei Zürichissä lähtenyt yhtäkään uutta tartuntaa.

Suomalainen ja saksalainen tilasto koronatartunnoista ovat hyvin samankaltaiset. Kotoa saadut tartunnat johtavat tilastoa ylivoimaisesti, ennen perhejuhlia ja ystävätapaamisia. Huomattavan vaarallisia paikkoja tartuntojen kannalta ovat olleet myös vanhainkodit ja sairaalat. Julkisesta liikenteestä oli peräisin enää hyvin vähän tartuntoja, ja Suomessakaan sinfoniakonserteissa tai oopperassa ei tiedetä kenenkään sairastuneen koronaan.

Ainoa suomalainen konsertti, josta levisi virusta, oli viime maaliskuinen naistenpäivän konsertti. Siinäkin syynä oli, että epidemia oli vasta aivan alkuvaiheessa, eivätkä tähän konserttiin flunssaisina saapuneet kuulijat osanneet epäillä, että heidän nuhansa olikin koronaviruksen aikaansaama. Tällä hetkellä ihmiset eivät käy enää nuhaisina tai yskäisinä konserteissa. Tämän huomaa siitäkin, että konserteissa tai oopperassa ei nykyisin kukaan yski tai niistä nenäänsä. Toisin sanoen, jos haluaa välttyä koronavirukselta, kannattaa mennä sinfoniakonserttiin. Kotona tai ystävien luona on liian vaarallista!

Tästä huolimatta musiikkielämä on kärsinyt kohtuuttomasti koronarajoituksista ja joutunut suorastaan koronakriisin sijaiskärsijäksi. Uudellemaalle tulivat viime perjantaina voimaan Etelä-Suomen aluehallintoviraston määräämät rajoitukset, jotka kielsivät yli 20 hengen yleisötilaisuudet kolmeksi viikoksi. Tänä aikana ei Helsingissä kuulla konsertteja eikä nähdä teatteria tai oopperaa.

Saksassa ja Itävallassa toimenpiteet ovat vieläkin jyrkemmät, näissä maissa on suljettu ainakin marraskuun loppuun asti myös mm. elokuvateatterit ja museot. Ruotsissa on suosituksena kaikkien yli 8 hengen kokoontumisten välttäminen.

Keski-Euroopassa, jossa koronatilanne on paljon Suomea pahempi, ihmiset ovat tartuntojen pelossa alkaneet välttää konsertteja huolimatta niiden turvallisuudesta. Berliinin filharmonikkojen konsertit olivat ennen aina loppuunmyytyjä. Alkusyksynä, kun konsertteja Berliinissä vielä pidettiin, filharmonian saliin otettiin Helsingin Musiikkitalon tavoin vain 500 ihmistä, orkesteri soitti HKO:n ja RSO:n lailla pienennetyllä kokoonpanolla, eikä konserteissa ollut väliaikaa. Siitä huolimatta Berliinin filharmoniaan ei useimmiten saatu enää edes näitä 500 kuulijaa.

Uudenmaan uusia koronarajoituksia määrättäessä ihmetyttää, että vaikka viruksen tartuntaketjuista on ehditty tehdä monia selvityksiä, niiden mukaan ei kuitenkaan toimittu. Lisäksi uudet rajoitukset ovat epäloogisia. Kauppakeskusten, ravintoloiden tai yökahviloiden asiakasmäärää ei ole selkeästi rajoitettu, koska kyseessä eivät ole yleisötapahtumat. Myöskään karaoken järjestämiseen ravintolassa rajoitukset eivät vaikuta, mutta jos ravintolassa soittaa tai laulaa muusikko, asiakasmäärä on pudotettava kahteenkymmeneen.

Ravintoloista on levinnyt koronatartuntoja mutta konserteista ja oopperasta ei, koska konserttitalot ja teatterit ovat pitäneet mallikelpoisesti huolta tapahtumien turvallisuudesta. Tästä huolimatta ravintolat, pubit ja kahvilat voivat olla auki, samoin elokuvateatterit, mutta konsertit on kielletty.

Kummalliselta tuntuu sekin, että orkesterikonserteissa muusikot ovat joutuneet soittamaan hajautettuina ympäri lavaa, mikä hankaloittaa suuresti yhteissoittoa. Samaan aikaan ei nähdä ongelmaa siinä, että urheilun edelleenkin sallituissa joukkuelajeissa, kuten mestaruussarjan jääkiekossa pelaajat ovat koko ajan lähikontaktissa. Hikoilevat, huohottavat ja pärskivät jääkiekkoilijat tai koripalloilijat ovat paljon suurempia potentiaalisia viruslinkoja kuin paikallaan soittavat muusikot.

Välillä syyllistettiin myös puhallinsoittajia siitä, että he voivat levittää soittaessaan viruksia tehokkaasti ilmaan. Tutkimus on osoittanut tämänkin harhaksi – puhallinsoittaminen ei ole sen vaarallisempaa kuin muukaan musisointi, sillä mahdolliset virukset jäävät instrumentin sisälle eivätkä leviä siitä juurikaan enää muualle. Mielestäni kannattaisi vakavasti harkita, että orkesterit luopuisivat hajautetusti soittamisesta, ja että kevään aikana suuret orkesterit alkaisivat uudestaan esiintyä taas täydellä kokoonpanolla.

Korona-aika on romahduttanut paitsi orkesterien oman tulonhankinnan, myös muiden taiteentekijöiden tulot. Tapahtumateollisuudessa on toiminut Suomessa noin 3200 yritystä, joissa on 20.000 työntekijää ja lisäksi tilapäisiä työntekijöitä 175.000. Toimialan kokonaisarvo ennen koronaa oli noin 2,35 miljardia euroa, ja tästä arvosta on tänä vuonna katoamassa jopa 1,5 miljardia euroa. Turun Yliopiston tekemässä tuoreessa toimialatutkimuksessa lomautettujen työntekijöiden tai ilman työtä jääneiden yksinyrittäjien yhteenlaskettu määrä on Suomessa noin 9000 henkeä. Tilapäisiä työntekijöitä on jäänyt työllistämättä kuluneen kevään ja kesän aikana 136.000 henkeä. Kulttuurialalla työttömiksi jääneiden määrä on siten paljon suurempi kuin teollisuudessa.

Paitsi että kulttuurilla on valtava henkinen merkitys, sillä on myös yllättävän suuri kansantaloudellinen vaikutus. Tätä eivät poliitikot ole yleensä tulleet ajatelleeksi. Suomessa kulttuurin osuus kansantulosta on 3,5% – siis enemmän kuin maatalouden, paperiteollisuuden tai ravintola-hotellialan osuus. Saksassa kulttuurin osuus taloudesta on lähes sama, 3 %, ja arvoltaan peräti 100,5 miljardia euroa. Saksassa kulttuuritalous on selvästi suurempi kuin vaikkapa maan kemianteollisuus tai finanssiala; vain autoteollisuuden osuus kansatulosta on siellä suurempi (166 miljoonaa euroa).

Kulttuuri myös työllistää. Saksassa kulttuurissa ja luovassa taloudessa työskentelee 1,7 miljoonaa henkeä, kun puolestaan autoteollisuus on luonut huomattavasti vähemmän, 1,1 miljoonaa työpaikkaa, koneenrakennus 1,08 miljoonaa ja kemianteollisuus vain 340.000. Kulttuurin työllistävä vaikutus ulottuu konserttisalien ja oopperatalojen ulkopuolellekin, ajatellaan vaikkapa konserttiagentuureja, siivoojia, toimistohenkilökuntaa, roudareita, julisteiden tekijöitä, kirjapainoja, hotelleja, ravintoloita, pubeja, takseja ja muita.

Kulttuurissa liikkuvat rahavarat koostuvat tuhansista pienistä puroista päinvastoin kuin suurten teollisuuslaitosten pyörittämisessä liikkuvat rahat. Kun yksi tehdas lopetetaan ja sen kaikki työntekijät jäävät kerralla työttömiksi, tämä herättää heti suurta huomiota, mutta kun samaan aikaan 10.000 kulttuurityöntekijää joutuu työttömyyskortistoon, asia ei ylitä julkisuuskynnystä, koska suurin osa kulttuurityöläisistä on eri puolilla maata asuvia yksinyrittäjiä.

Korona-aika on tuonut samalla ilmi senkin, myös kulttuurialaan vaikuttavan ilmiön, että vaikka on jo pitkään puhuttu markkinatalouden kriisistä, markkinatalous tuntuu kehittyneen pikemminkin vain ahneempaan suuntaan. Etenkään kansainvälisillä suuryrityksillä ei näytä olevan lainkaan yhteiskuntavastuuta edes kriisiaikana.

Koko järjestelmän valuvikana on talouden perustana oleva osakeyhtiöjärjestelmä ja pörssi. Liberaalin markkinatalouden teoreetikkojen Friedrich von Hayekin ja Milton Friedmanin teoriat ovat suuremmassa kunniassa kuin koskaan – niiden mukaahan yrityksen pitäisi pitää keskeisesti huolta osakkeenomistajien, sijoittajien eduista. Muu olisi toimintafilosofian kannalta toisarvoisempaa. Seurauksena on yhteiskunnallisuuden eriarvoisuuden jatkuva kasvu, varallisuuden keskittyminen yhä harvempiin käsiin sekä säännöllisin väliajoin seuraavat, pörssikeinottelujen aiheuttamat talouskriisit. Jotta osakekurssit pysyisivät korkeina, kannattaviakin, mutta yritysjohdon mielestä silti liian vähän tuottavia teollisuuslaitoksia voidaan sulkea, kuten tapahtui Kaipolassa. Yritys voi jopa alkaa ostaa omia osakkeitaan vain tuhotakseen ne. Näinhän Nokia teki viitisentoista vuotta sitten, kun se osti omia osakkeitaan peräti 19 miljardilla eurolla, jotta Nokian kurssit pysyisivät korkeina ja osakkeenomistajat olisivat tyytyväisiä. Yritys heitti tällä toimenpiteellä kuitenkin uskomattoman suuren rahamäärän roskiin sen sijaan että olisi käyttänyt rahat vaikkapa tuotteidensa kehitystyöhön.

Jotkut poliitikot ajattelevat, että kuntaakin pitää johtaa kuin yritystä, ja jos kunta on kriisissä, kulttuurista pitää säästää ensiksi. Tätä on suositellut viime aikoina esimerkiksi useiden kaupunkien käyttämä konsulttitoimisto Perlacon. Sen johtaja Eero Laesterä on todennut, että muun muassa Espoossa kulttuuritarjonta on liian korkeatasoista ja sitä pitäisi karsia. Perlacon on esittänyt, että Espoon lisäksi myös Oulussa, Raumalla ja Kouvolassa kulttuurimenoja pitäisi leikata. Oulussa kaupunginhallitus onkin jo esittänyt Oulun teatterin kaupunginavustuksen vähentämistä 500.000 eurolla. Se merkitsisi samalla valtionavun putoamista 200.000 eurolla, eli vähennys kokonaisuudessaan olisi 700.000 euroa, mikä rampauttaisi kokonaan teatterin. Kouvolassa kulttuurimenojen ehdotettu leikkaaminen merkitsisi loppua taas nykymuotoiselle Kymi Sinfoniettalle, jonka toiminta maksaa yhdelle kouvolalaisille peräti 8 euroa vuodessa.

Poliittisista puolueista kulttuurin kunnallisen tuen vähentämistä ovat kannattaneet etenkin Perussuomalaiset, ja monin paikoin myös Keskustapuolue. Viime vuosina joukkoon on liittynyt lisäksi Kokoomus, johon myös Perlacon-konsulttitoimisto on ollut sidoksissa. Myös Oulun teatterin avustuksen vähentämistä kannattivat juuri näiden kolmen puolueen edustajat.

Jos kuitenkin katsotaan kulttuurilaitosten yleisömääriä, voi todeta, että ihmisillä on valtava kulttuurinnälkä. Kriisiaikoina kulttuurin tarve yleensä vielä kasvaa. Vuonna 2016 suomalaisissa sinfoniakonserteissa kävi yli 1.300.000 kuulijaa, ja vain jääkiekon yleisömäärä, 1.938.000 ylitti suosiossa tuolloin orkesterikonsertit. Jos mukaan laskettaisiin myös teatterit ja festivaalit, jääkiekko jäisi suosiossa toiseksi. Uuden tutkimuksen mukaan sinfoniakonserteissa käy lisäksi kaikista eri yhteiskuntaluokista olevia kuulijoita, joten puheet jonkun etuoikeutetun eliitin harrastuksesta pitäisi lopullisesti haudata.  

Vastaava kulttuurin suuri suosio näkyy jalkapallomaanakin pidetyssä Saksassa. Saksan 1., 2. ja 3. divisioonan jalkapallo-otteluissa yleisömäärä oli viime vuonna 21,4 miljoonaa, kun taas konserttien, oopperan ja teatterin yhteinen kävijämäärä oli 34 miljoonaa. Saksalaisissa museoissa kävi perätii 114 miljoonalla kävijää.

Tuntuisi poikkeuksellisen suurelta tyhmyydeltä, jos kaupungit alkavat ensimmäiseksi rokottaa näin suosittuja laitoksia, jotka antavat elintärkeitä henkisiä virikkeitä kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluville kansalaisille ja vaikuttavat kaiken lisäksi suoraan tai epäsuorasti myös kuntien talouteen positiivisella tavalla.

---------------

Vuonna 2017 syntyneen Me Too -kampanjan seurauksena orkesterilaitosta on alettu silloin tällöin syyttää siitä, että sukupuolinen tasa-arvo ei riittävästi toteudu klassisessa musiikissa, ja että miessäveltäjien teokset dominoivat liikaa konserttiohjelmia. Samalla on väitetty, että klassisen musiikin rakenteet ovat autoritaarisia ja niissä rehottaa sovinismi. Ehkä näin oli 70 vuotta sitten, mutta nykytilanne on kyllä kokonaan toinen ainakin Suomen orkesterien kohdalla. 

On tosin totta, että orkesterikonserteissa on esitetty ratkaisevasti vähemmän naisten säveltämää musiikkia. Syynä ei ole kuitenkaan ohjelmistosuunnittelijoiden sovinismi. Konserttien rungon muodostavat edelleen vanhemmat teokset, ja jos ajatellaan erityisesti ennen vuotta 1900 sävellettyä orkesterimusiikkia, naissäveltäjien osuus on vain häviävän pieni miessäveltäjiin verrattuna. Romantiikan ja klassismin ajan harvat naissäveltäjät keskittyivät ennen kaikkea soolosoitin- ja kamarimusiikkiin sekä liedeihin. Naisten säveltämiä laajempia klassisia ja romanttisia orkesteriteoksia on todella vähän.

Suomessa naissäveltäjien esiinmarssi on tapahtunut vasta viimeisen 30 vuoden aikana. Heille on kyllä annettu tilaa konserttielämässä – Kaija Saariaho on jopa myöntänyt, että hänen kansainvälistä läpimurtoaan nopeutti suuresti se, että hän on nainen. Ruotsissa naissäveltäjät saivat viime vuonna joka toisen ruotsalaisen orkesterisävellystilauksen, vaikka naisia on vain 20% Ruotsin säveltäjäyhdistyksen jäsenistä. Eli onko siellä nyt alettu sortaa puolestaan miessäveltäjiä?

Solisteina naiset ovat jo pitkään olleet aivan tasavertaisia miesten kanssa. Mitä taas itse orkestereihin tulee, naisten määrä on koko ajan kasvanut orkesterimuusikkojen keskuudessa – erityisesti viuluryhmät ja puupuhaltajat ovat kaikkialla naisistuneet. Koesoittotilanne on armoton, ja uusia muusikoita kiinnitettäessä on katsottu ennen kaikkea vain heidän taitojaan eikä sukupuolta. Tämä onkin ainoa vaihtoehto.

Samoin suomalaisorkestereiden intendenttien ja muun toimistohenkilöstön suuri enemmistö on nykyisin naisia, joten sovinismia ei ole pesiytynyt enää myöskään konserttielämän rakenteisiin. Päinvastoin voisi todeta, että juuri orkesterilaitos näyttäisi olevan varsin vapaa sukupuolisesta syrjinnästä.

Onkin aivan samantekevää, onko säveltäjä nainen tai mies, onko teoksen esittäjä tai kapellimestari nainen tai mies, kunhan vain teos on hyvä ja puhutteleva ja esitys erinomainen. Mitä tulee vanhempaan musiikkiin, tärkeämpää olisikin löytää erinomaisia, syyttä unohdettuja sävellyksiä liian tuttujen klassikoiden vaihtoehdoiksi siitä huolimatta, että erinomaisen unohdetun teoksen säveltäjä on voinut olla myös mies. Jos säveltäjän sukupuolta pidetään tärkeämpänä kuin teoksen laatua, silloin ohjelmistosuunnittelu vääristyy.

---------------------

Kuluva syyskausi ja kevätkausi ovat taloudellisesti ja henkisesti raskaita orkestereille ja oopperataloille kaikkialla maailmassa. Tilanteessa ainoana pienenä lohtuna on, että musiikinystävällä on nyt hyvä tilaisuus laajentaa omaa musiikillista yleissivistystään tai oopperatietouttaan katsomalla konserttien ja oopperoiden striimauksia, jotka monesti ovat ilmaisia. Ne eivät pitemmän päälle pysty korvaamaan tietenkään elävää esitystä, ja odotan jo kiihkeästi sitä hetkeä, kun epidemia on ohi ja konsertti- ja oopperaelämä taas voi jatkua normaalisti.

Kriisin jälkeen elämä voi muodollisesti normalisoitua, mutta aivan ennalleen maailman meno ei varmaan enää palaa, asenteemme tulevaisuuden suhteen muuttuvat ehkä pysyvästikin. Kriisi on tarpeellinen muistutus siitä, että maailma on hyvin haavoittuva, ja nykyisen kaltainen yhteiskunnallinen hyvinvointi ja yltäkylläisyys eivät välttämättä kestä kovin pitkään. Mutta juuri hyvä musiikki jos mikä antaa vaikeassa tilanteessa silti toivoa ja uskoa tulevaisuuteen. 

Kalevi Aho