Talous vain taloutta varten?

Tiistai 4.4.2017 - Kalevi Aho

Onko talous olemassa vain taloutta varten? kysyi Kalevi Aho Mikkelin orkesteripäivien avauspuheessaan 31.3.2017. Ohessa siitä lyhennelmä.

”Pohjoismaita on totuttu maailmanlaajuisesti pitämään orkesterielämän esikuvamaina. Orkesterielämän kukoistuksen tärkeänä tekijänä on ollut Pohjolassa, että riittävä julkinen tuki on mahdollistanut tämän taidemuodon olemassaolon. Siinä ohessa suomalainen luova säveltaide kohonnut maailmanmaineeseen, koska suomalaisorkesterit eivät ole tyytyneet ohjelmistoissaan pelkästään klassikkoihin, vaan ovat halunneet samalla mahdollisuuksiensa mukaan tilata ja esittää teoksia eläviltä säveltäjiltä.
Pohjoismaissakin on joillakin tahoilla alettu kuitenkin kyseenalaistaa sitä, pitääkö julkisin varoin subventoida orkestereita, teattereita ja museoita enää siinä määrin kuin aikaisemmin.

Keski-Euroopassa kulttuurinvastaisen kehityksen tiennäyttäyttäjänä on ollut Hollanti. 2010-luvun alussa Hollannin silloinen konservatiivihallitus supisti maan kulttuuribudjettia 25 prosentilla, ja kristillisdemokraattinen kulttuuriministeri Marja Van Bijsterveldt yritti muun muassa sulkea radion musiikkitalon henkilökuntineen ja lopettaa samalla radion sinfoniaorkesterin, radion kamariorkesterin, Metropole-orkesterin, radiokuoron sekä radion maailmankuulun musiikkikirjaston. Myös Itävallassa on keskusteltu radio-orkesterin lopettamisesta.

 Pohjoismaista Tanska on ensimmäisenä alkanut seurata samoja trendejä. Tanskan uusi, liberaalia oikeistoa Venstreä edustava kulttuuriministeri Mette Bock kertoi maaliskuun alussa tavoitteestaan lakkauttaa Tanskan radion piiristä sekä radio-orkesteri että radiokuoro ja myydä lisäksi radion uusi, vuonna 2009 käyttöön otettu konserttitalo pois. Bockin mielestä radio-orkesteri pitäisi siirtää Kuninkaallisen oopperan hallintaan. 

Mette Bockin mielestä Tanskan radiosta pitäisi tehdä pelkkä uutisiin ja dokumentteihin keskittyvä mediatalo. Myös Suomessa kaikki tämänhetkiset hallituspuolueet ovat ilmaisseet tyytymättömyytensä nykyisen kaltaiseen Yleisradioon. Viimeksi Oulun läänin kokoomusnuoret julisti maaliskuun alussa, että ”ihmisten on aika herätä ja vaatia aidosti vapaata ja valtiosta riippumatonta mediaa.” Nykyistä Yleä he pitivät veronmaksajille liian kalliina ”fillarikommunistien” äänitorvena.

Jos radio- ja televisiotoiminta yksityistettäisiin, kuten kokoomusnuorten toive on, silloin Suomessakin pitäisi heittää hyvästit radio-orkesterille. Linjassa sen kanssa tosin olisi, että Yleisradio on jo aikaisemmin lopettanut kamarikuoronsa, erinomaisen musiikkistudionsa ja vähentänyt lisäksi koko ajan omaa draamatuotantoaan. Miten mahtaa siis käydä Yleisradion omalle musiikki- ja draamatuotannolle 10-20 vuoden päästä, kun uusi nuori poliitikkosukupolvi on astunut Suomessa valtaan? Ylen kimpussa ovat olleet myös Keskustapuoleen ja Perussuomalaisten poliitikot aivan samasta syystä: Ylen tiedonvälitys ei muka ole ollut tasapuolista. Poliitikkoja näyttää erityisesti närkästyttävän se, että Ylessä on toiminut myös kriittisiä toimittajia, jotka ovat halunneet kaivella asioiden taustoja. Jotkut kaikkein parhaista toimittajista ovatkin jättäneet talon, koska eivät halua alistua poliitikkojen talutusnuoraan. 

 

Kriittinen journalismi ja kulttuuri ovat vielä paljon pahemmassa jamassa Yhdysvalloissa Donald Trumpin tultua valituksi presidentiksi. Itselleen epämieluisat totuudet Trump on julistanut yleensä pelkiksi valetieteen ja valemedian valeuutisiksi. Kun myös Venäjällä ja Kiinassa totuudeksi hyväksytään ennen kaikkea vain vallanpitäjille mieluiset asiat, ja kun totuutta ja todellisuutta vääristelevät populistiset ja nationalistiset tendenssit ovat vallalla myös Turkissa, Puolassa, Unkarissa ja vahvoilla lisäksi Hollannissa ja Ranskassa, herää kysymys, ovatko demokratian saavutukset sittenkin vain pelkkä pieni väliepisodi ihmiskunnan kehityksessä. Eli olemmeko taantumassa kohti tilannetta, jossa luulot, huhut ja asenteet korvaavat todellisuuden myös yhteiskunnallisessa päätöksenteossa.  

Ihmisten suhde tietoon on siitä omituinen, että tietoa ei kerrassaan haluta ottaa vastaan, jos se sotii aikaisemmin omaksuttuja näkemyksiä vastaan. Kaikesta informaatiosta pyritään vastaanottamaan vain sellainen, joka vahvistaa ja tukee omia näkemyksiä.  

Kaikki tämä koskee myös suhdetta kulttuuriin ja kulttuurin rahoitusta. Olen puhunut aikaisemmin useaan otteeseen Boinkum Benson Konlaanin Ruotsissa 2000-luvun alussa julkaisemasta erittäin perusteellisesta tutkimuksesta, jossa hän vastaansanomattomasti todisti, että kulttuuria ja terveydenhoitoa ei pitäisi yhteiskunnallisessa päätöksenteossa asettaa vastakkain. Nimittäin ne ihmiset, jotka harrastavat kulttuuria, elävät pitempään ja terveempinä kuin kulttuuria harrastamattomat, ja kulttuurin harrastamisen aloittaminen myöhäisessä iässäkin parantaa suoraan hyvinvointia. Kulttuurilaitosten lakkauttamisen sijaan kunnille tulisi edullisemmaksi saada asukkaat kulttuuriharrastusten pariin, sillä tämä tulisi lopulta paljon halvemmaksi kuin se, että ihmiset päästetään sairastumaan ja dementoitumaan ja heitä hoidetaan hoitokodeissa. 

On myös todistettu, että kulttuuriin panostaminen on kunnille puhtaasti taloudellisestikin kannattavaa, sillä jokainen kulttuuriin sijoitettu euro maksaa itsensä takaisin suoraan tai epäsuorasti paikkakunnan erityisolosuhteista riippuen kaksin-kuusinkertaisesti, ja festivaalipaikkakunnilla taloudellinen hyötysuhde on vielä monin verroin tätäkin suurempi.

Lisäksi kulttuurilla on kolmaskin, kaikkein suurin etu: hyvä taideteos, kirja, elokuva, sävellys tai teatteriesitys esittää aina asiat osittain totutusta poikkeavassa, yllättävässä valossa. Siksi taide saattaa pakottaa ajattelemaan asioita uusiksi, jolloin se voi auttaa pääsemään eroon omista pinttyneistä ennakkoluuloista ja ajatuksellisista lukkiutumista. Toisin sanoen taiteen harrastaminen lisää ihmisten innovatiivisuutta, käyttääkseni nykyistä muotisanaa. Ja tämä vaikuttaa vireyttävästi paikkakunnan koko henkiseen ja luovaan ilmapiiriin.  

Silti kun kunnat tekevät säästöpäätöksiä, kulttuurimenot ovat yleensä ensimmäisinä leikkauslistalla. Miksi? Siksi että kulttuuriin sijoittamisen moninaista hyötyä ei millään haluta uskoa, vaikka tutkimukset mitä osoittaisivat. Ehkä kunnallispoliitikot ajattelevat, että tämä on vain sitä Trumpkin haukkumaa kaiken maailman dosenttien valetiedettä. Tai sitten ajatellaan, että kun kulttuurin yleistä merkitystä ei pystytä suoraan näyttämään kunnan tilinpäätösluvuista, silloin sellaista ei kerrassaan voi olla olemassa.  

Olen myös jo monesti aikaisemmin puhunut siitä, miten useat tutkimukset ovat yhtäpitävästi osoittaneet soiton harrastamisen positiivisen merkityksen lapsen henkiselle kehitykselle. Ne lapset jotka soittavat, kehittyvät luovemmiksi, henkisesti tasapainoisemmiksi, kielellisesti ja matemaattisesti älykkäämmiksi, emotionaalisesti kypsemmiksi ja muut paremmin huomioon ottaviksi kuin ne jotka eivät soita. Juuri yhteisen musisoinnin avulla myös maahanmuuttajalapsia on ollut paljon helpompi sopeuttaa uuteen yhteiskuntaan, ja tämä on vähentänyt samalla tehokkaasti molemminpuolisia ennakkoluuloja. Miten tämä puolestaan näkyy suomalaisessa kouluopetuksessa? Siten että musiikin ja muiden taideaineiden opetusta on Suomen kouluissa koko ajan vähennetty, kun sitä päin vastoin pitäisi erityisesti ala-asteella lisätä. Vastoin kaikkien psykologien suosituksia, Suomen kouluista on lopetettu myös kaunokirjoitus, eli suomalaislapsilta on nyt riistetty mahdollisuus kehittää oma persoonallinen käsialansa. Lisäksi on vähennetty jopa äidinkielen ja historian opetusta.

Koululaitosta ollaan kehittämässä Suomessa jonkinlaiseksi käytännön työelämään ja korkeakouluihin tähtääväksi preppauslaitokseksi, ja samalla ollaan unohtamassa koululaitoksen yleissivistävä merkitys.  

Miten kuitenkaan voi kuvitella, että ilman kunnon sivistyspohjaa ja ilman oman äidinkielen kunnollista hallintaa voitaisiin kasvattaa kansalaisia, jotka pystyisivät tekemään aikanaan viisaita ja kauaskantoisia yhteiskunnallisia päätöksiä? Tutkimusten mukaan suomalaisten yleinen älykkyysosamäärä nousi aina vuoteen 1997 saakka, josta lähtien se on pikkuhiljaa alkanut laskea. Syynä ei ole väestön geneettinen rappeutuminen, vaan se, että lapset eivät joudu käyttämään aivojaan enää yhtä monipuolisesti kuin aikaisemmin, eli syynä ovat paljolti myös kouluopetuksessa tapahtuneet muutokset. Moderni maailma tietokoneineen ja sosiaalisen median ilmiöineen ei siis näytäkään kehittävän kansalaisia vaan päinvastoin tyhmistävän heitä. Mitä hatarammalla pohjalla on yleissivistys, sitä todennäköisempää on, että kaikenlaiset lumetotuudet, huhut, ennakkoluulot ja suoranainen taikausko muodostuvat ihmisten mielessä todellisuuden ja totuuden korvikkeeksi.

Voi olla vain kateellinen sille, miten Virossa suhtaudutaan näihin samoihin tutkimuksiin, jotka Suomessa on torjuttu. Ensi vuonna myös Viron valtio tulee sadan vuoden ikään, ja yhtenä satavuotisprojektinaan Viro on päättänyt sijoittaa 1,3 miljoonaa euroa siihen, että jokaiselle virolaislapselle hankittaisiin oma soitin. Päin vastoin kuin Suomessa, Viron hallitsevat poliitikot näyttävät siis uskovan siihen, että lasten musiikin harrastamisella on suuria positiivisia vaikutuksia, ja soittaminen auttaa kehittämään lapsista fiksumpia aikuisia.  

Kun Suomi tänä vuonna täyttää 100 vuotta, kulttuurin asemaa ei meillä suinkaan vahvisteta, vaan koko taidelaitosten valtionosuusjärjestelmä on perusteellisen uudistuksen kohteena, minkä seurauksen monien taidelaitosten tulevaisuus on päinvastoin vaakalaudalla. Kun Suomessa kulttuuribudjetti on vuodesta toiseen pysynyt vaikeaan taloustilanteeseen vedoten samana, runsaassa 450 miljoonassa eurossa, Ranskassa pelkästään museot saivat tänä vuonna peräti 3 miljardia euroa valtiontukea, ja maan kulttuuribudjettia kasvatettiin 12 %, vaikka taloustilanne on ollut vaikea Ranskassakin. Myös ranskalaiselle tieteelle ja tutkimukselle tuli merkittävä lisäpanostus, päinvastoin kuin Suomessa. 

Saksassa ollaan puolestaan oltu ylpeitä Berliinin uudesta Pierre Boulez -konserttisalista sekä erityisesti Hampurin Elbphilharmoniesta. Vaikka Elbphilharmonie tuli maksamaan kymmenen kertaa enemmän kuin alun perin oli budjetoitu, sali tehtiin viimeisen päälle alkuperäisten suunnitelmien mukaiseksi turvautumatta erilaisiin toimivuutta haittaaviin säästöratkaisuihin, kuten Helsingissä tapahtui sekä Oopperatalon että Musiikkitalon rakentamisen yhteydessä. Seurauksena on, että Hampurissa konserttitalosta on tullut suoranainen kaupungin uusi symboli ja turistimagneetti.  

Yksi aikamme muotisanoista on tulosvastuu. Suomen kulttuurilaitoksista juuri orkesterilaitos on vuodesta toiseen osoittanut tulosvastuunsa suorastaan häikäisevästi. Soiton taso on kaikkialla Suomessa vuosi vuodelta kohonnut. Lisäksi viime vuonna Suosion jäsenorkestereiden konserteissa kävi taas enemmän yleisöä kuin koskaan aikaisemmin, eli kuulijamäärä oli 1.303.034. Ja tästä luvusta puuttuvat vielä yhdistykseen kuulumattomien orkesterien konsertit tai Savonlinnan oopperajuhlien kaltaisten festivaalien yleisö. Luku on erittäin suuri, sillä jopa kaikista massaurheilulajeista vain jääkiekko voitti yleisömäärässä orkesterikonsertit – jääkiekkoliigan otteluissa oli kaudella 2015-16 katsojia 1.938.000. Saksassa orkesterikonserteissa kävi jopa 40 prosenttia enemmän yleisöä kuin Bundesliigan jalkapallo-otteluissa. On siis turha väittää, että klassinen musiikki on vain melko harvojen elitistinen harrastus, tai että orkesterit eivät muka tavoita yleisöään. 

Jotta meneillään olevan valtionosuusuudistuksen tavoitteet, eli alueellisuus ja mahdollisten uusien toimijoiden saaminen valtionosuuden piirin toteutuisivat, ainoa keino on, että kulttuurimäärärahoja lisättäisiin. Nykyisellä kulttuuribudjetilla uusia toimijoita voidaan ottaa mukaan vain, jos joko henkilötyövuoden hintaa edelleen lasketaan, jolloin samalla valtionosuutta nauttivat laitokset pannaan entistä suurempaan kurimukseen, tai sitten pudotetaan joitakin nykyisistä taidelaitoksista valtionosuuden piiristä. En kuitenkaan keksi yhtäkään kaupunginorkesteria, joka ei olisi valtionosuuttaan erinomaisesti ansainnut. 

Klassisen musiikin koko kenttä, eli suomalainen luova ja esittävä säveltaide on ollut kaiken lisäksi maamme parhaita vientivaltteja ja esikuvia ulkomailla. Kulttuuriin sijoitetut rahat ovat todella maksaneet itsensä takaisin, eikä läheskään samaa hyötysuhdetta ole ollut vaikkapa sillä 40 miljoonalla, jonka valtio on vuosittain sijoittanut täysin kaupallistuneeseen huippu-urheiluun. 

Voi myös kyseenalaistaa sen, pitääkö valtion tai kuntien tukea sellaisia kaupallisia hankkeita, joissa tuen saajana on kansainvälinen suuryritys. Myös Suomen maakuntaliitot voisivat arvioida uudestaan tukipolitiikkaansa. Lapissa Lapin liitto on määritellyt keskeiseksi tehtäväkseen maakunnan ja sen kuntien yhteisten etujen valvonnan, henkisen ja aineellisen vaurastumisen edistämisen sekä maakunnan kehittämisen kunnallis-, sosiaali-, terveys-, kulttuuri-, koulutus-, ympäristö- ja elinkeinoasioissa yhteistyössä alueen kuntien kanssa.  

Käytännössä tämä on tarkoittanut pelkästään aineellisten hankkeiden edistämistä ja talouden asettamista kulttuuri- ja ympäristöarvojen edelle. En tiedä yhdenkään Suomen maakuntaliiton tukeneen merkittävästi kulttuurihankkeita. Perusteena on ollut aina, että kaupallisemmat projektit ovat etusijalla, koska ne tuovat työllisyyttä seudulle. Tällä perusteella Kemijoki-yhtiöön kytkyssä oleva Lapin liitto on viime marraskuussa esittänyt jälleen kerran, että Vuotoksen tekoallas pitäisi sittenkin rakentaa, vaikka korkein hallinto-oikeus jo vuonna 2002 määräsi alueen rakennuskieltoon, ja se liitettiin myöhemmin natura-alueeseen. Samoin Kainuun liitto on voimakkaasti puhunut Talvivaaran kaivoksen puolesta. Voi kuitenkin kysyä, kumpi on tärkeämpää, jonkin verran työpaikkoja pariksi kymmeneksi vuodeksi, vai valtavan luonnonkauniin alueen täydellinen tuho, kuten juuri Talvivaaran kohdalla on tapahtunut? 

Myös kulttuuri luo työpaikkoja, eivätkä ne tuota ympäristötuhoa. Lisäksi kulttuuri luo seudulle henkistä ja fyysistä hyvinvointia, viihtyvyyttä ja houkuttelevuutta. Maakuntaliittojen kannattaisi pohtia, eikö niiden olisi järkevämpää sijoittaa vastaisuudessa huomattavasti enemmän juuri kulttuuriin kaikkien taloudellisesti epävarmojen ja ympäristölle tuhoisien kaupallisten tukihankkeiden sijaan.

 

On paradoksaalista, että vaikka maassamme on varallisuutta enemmän kuin koskaan, elintason jatkuva nousu näyttää johtavan kaikkien välittömästi materian kasvattamiseen liittymättömien toimintojen kitkemiseen sen sijaan, että luotaisiin entistä paremmat edellytykset ei-materiaalisen kulttuurin viljelylle sekä koulutukselle ja tutkimukselle. Mitä hyötyä on siis vauraudesta, jos sillä ei haluta rahoittaa todellista henkistä hyvinvointia ja viihtyvyyttä, vaan talouden kuvitellaan olevan olemassa pelkästään taloutta varten?”