Koronapandemia ja kulttuuriKeskiviikko 19.5.2021 - Kalevi Aho Säveltäjä Kalevi Aho käsitteli avauspuheenvuorossaan 18.5. Suomen Sinfoniaorkesterit ry:n 56. valtakunnallisilla orkesteripäivillä valitettavan ajankohtaisia asioita: Katsoin hiljattain kalenteristani, milloin viimeksi olin kuullut konserttisalissa täysikokoista suurta sinfoniaorkesteria. Tämä tapahtui Radion Sinfoniaorkesterin konsertissa Helsingin Musiikkitalossa helmikuun 28. päivä 2020, eli lähes vuosi ja kolme kuukautta sitten. Viime kesänä tuntui, että koronapandemia olisi Suomessa menossa ohi, ja syksyllä orkesterikonsertteja ja oopperaesityksiä alettiin taas järjestää, tosin enintään 50 hengen kokoonpanoilla ja niin, että yleisömäärää oli voimakkaasti rajoitettu. Mutta tätä iloa kesti vain marraskuun loppuun, kun tartuntaluvut alkoivat uudestaan voimakkaasti kasvaa, ja konsertit muuttuivat suoratoistokonserteiksi ilman yleisöä. Nyt näyttää siltä, että pandemia alkaa lopultakin laantua. Vaikka tartuntamäärät alkaisivatkin syksyllä vielä kerran kohota, yleisösulkuun ei liene enää tarvetta, etenkin kun syksyyn mennessä varsin suuri osa suomalaisista on jo rokotettu koronaa vastaan. Ehkä loppusyksyllä tai viimeistään vuodenvaihteen tienoilla saamme kuulla taas jo suuren orkesterin konserttejakin esitettyinä ilman turvavälejä täysille konserttisaleille! Siksi nyt voi tehdä jo yhteenvetoa siitä, miten maamme orkesterit ja yleisesti koko suomalainen ja eurooppalainen kulttuurielämä ovat selviytyneet pandemian ajasta. Jos aloitetaan positiivisista seuraamuksista, niin ehdottomasti paras asia musiikkielämän kannalta on ollut se, että kaikki orkesterit ovat alkaneet välittää esityksiään suoratoistoina. Näin musiikin ystävillä on ollut mahdollisuus seurata myös muiden kuin oman paikkakunnan orkesterin esityksiä. On voinut tehdä virtuaalisia orkesteri- ja kamarimusiikkimatkoja ympäri Suomea. Erittäin ilahduttavaa on ollut samalla havaita jälleen kerran orkesteriemme korkean yleistason. Monet ulkomaiset kapellimestarit ja solistit ovat joutuneet matkustusrajoitusten takia peruuttamaan tulonsa maahamme. Sen seurauksena kuitenkin suomalaiset solistit ja kapellimestarit ovat saaneet uusia esiintymismahdollisuuksia. Tällöin on voinut samalla todeta, miten jopa orkesteriemme omissa riveissä soittaa aivan maailmanluokan huippumuusikkoja. Suorastaan sensaatiomaiseen, huikeaan solistiesiintymiseen ylsivät keväällä esimerkiksi Oulu Sinfonian klarinetisti Michał Konopiński ja Helsingin Kaupunginorkesterin sellisti Senja Rummukainen. Koska orkesterien konserteissa on kuultu myös kamarimusiikkia, tämä erittäin hieno musiikin laji on saanut samalla tarvitsemaansa huomiota. Kamarimusiikkikin on antanut orkesterin omille eteville muusikoille mahdollisuuden esiintyä vaativissa ja näyttävissä tehtävissä. Ehkä epidemian jälkeenkin voisi aika ajoin yhdistää kamarimusiikkia orkesterikonserttien ohjelmaan. Koska konsertit ovat olleet yleisömääristä riippumattomia suoratoistokonsertteja, orkestereilla olisi ollut erinomainen mahdollisuus sijoittaa ohjelmistoon myös harvemmin kuultua suomalaista musiikkia. Tätä mahdollisuutta ei ole huomioitu kuitenkaan niin hyvin kuin olisi ollut mahdollista. Esimerkiksi kantaesityksiä olisi voinut olla vielä paljon enemmänkin, sillä suomalaissäveltäjien pöytälaatikoissa on runsain määrin ensiesitystään odottavaa musiikkia. Näkemissäni ulkomaisissa suoratoistokonserteissa oman aikamme musiikin osuus on ollut todella vähäinen. Saattaa olla, että koronan takia jotkut talousvaikeuksiin joutuneet orkesterit ovat halunneet säästää myös ohjelmistoissa soittamalla paljolti vain sellaisia klassisia perusteoksia, joiden stemmat ovat valmiiksi orkesterin omassa nuotistossa, ja joiden esittämisestä ei tarvitse maksaa tekijänoikeuskorvauksia. Kun ohjelmia on epidemian aikana jouduttu improvisoimaan lyhyellä aikataululla, ohjelmat ovat muodostuneet usein yllätyksellisiksi ja piristäviksi. Tämä panee pohtimaan kysymystä, onko sittenkään hyvä, että orkesterien ohjelmat suunnitellaan valmiiksi kovin pitkäksi ajaksi eteenpäin. Tietenkin vaikeasti toteutettaville suurille teoksille täytyy varata hyvissä ajoin esitysajankohta, mutta ohjelmiin kannattaisi jättää mielestäni myös aukkoja, jotka vasta aivan viime hetkellä täytetään. Tällöin orkesteri kykenisi nopeasti, ilman pitkää viivettä reagoimaan samalla siihen mitä maailmassa on tapahtunut, pysymään ajassa kiinni. Jos vaikkapa joku merkittävä säveltäjä on kuollut, olisi mahdollisuus nopeasti muistaa häntä jollain hänen teoksellaan. Tai jos maailmassa tapahtuu jotain dramaattista, tällaiseen aihepiiriin sijoittuva sävellys voitaisiin pikaisesti sijoittaa ohjelmaan ikään kuin kommentiksi tapahtumalle. Tai voitaisiin antaa uusi esiintymismahdollisuus solistille, joka on jossain muualla herättänyt lähes sensaatiomaista huomiota, tai ottaa välittömästi ohjelmaan joku uusi sävellys, joka muualla on ollut suurmenestys. Ehkä ohjelmistosuunnittelijat vierastavat ajatusta, että kun kauden yleisohjelma julkistetaan, joukossa on jokunen konsertti, jossa ohjelma onkin jätetty puolittain avoimeksi. Toisaalta korona-aikana yleisö on jo tottunut siihen, että tuleva ohjelma on ollut tiedossa vain kuukaudeksi pariksi etukäteen, enkä usko, että tämä on mitenkään vähentänyt kiinnostusta konsertteja kohtaan. Suomen Kansallisoopperan syksyinen Covid fan tutte -tuotanto osoitti, että jopa jähmeäliikkeisenä pidetty ooppera voi hyvin lyhyellä varoitusajalla kommentoida ajankohtaista aihetta; libretonhan tähän pandemiahupailuun kirjoitti Minna Lindgren, ja musiikkina soi Mozartia. Koronakriisi on paljastanut konkreettisesti myös sen, minkä arvon suomalaiset poliitikot antavat kulttuurille. Juhlapuheissa kaikki ovat olevinaan kulttuurin ystäviä, mutta todellisuus näyttää olevan valitettavasti kokonaan toinen. Kuten kirjailija Juha Itkonen on todennut, vallitsevana on edelleen virheellinen käsitys taiteen rahoituksesta jalomielisenä almujen jakeluna, joka pohjimmiltaan on yhteisten rahojen viskelyä kankkulan kaivoon. Sinänsä ymmärrettävissä yleisörajoituksissa ärsyttävintä on ollut se, että niissä ei ole ollut mitään johdonmukaista logiikkaa. Aluehallintovirastojen määräyksestä konserttisalit, kirjastot ja museot suljettiin varmuuden vuoksi, vaikka niistä ei todettu lähteneen yhtäkään koronatartuntaa. Sen sijaan baarit, pubit ja kuntosalit saivat olla pitkään auki, vaikka niistä levisi tartuntaketjuja, eikä suurille kauppakeskuksille asetettu koskaan mitään rajoituksia. Toukokuussa Helsinki Casino sai avata ovensa 350 asiakkaalle, mutta samaan aikaan Helsingin Musiikkitaloon pääsi kerrallaan vain kuusi kuulijaa, ja kirjastot ovat edelleen käytännössä kiinni. Musiikkijuhlia on peruttu ja ulkoilmatapahtumat estetty, mutta Raumalla sallittiin silti jääkiekkofanien massakokoontuminen Rauman Lukon mestaruuden johdosta. Toimenpiteitä perusteltiin sillä, että olisi ollut lainvastaista puuttua yksityiseen elinkeinotoimintaan. Mutta eikö kulttuurikin ole osaltaan myös elinkeinotoimintaa, varsinkin kun sen osuus Suomen kansantulosta on lähes 3,5 prosenttia? Saksassa taidejärjestöt vetosivat työsulun takia perustuslakiin, taiteilijan oikeuteen tehdä työtä. Sitä paitsi jos lainsäädäntö on ollut esteenä eri alojen samanarvoiselle kohtelulle pandemia-aikana, lainsäädäntöä olisi pitänyt ryhtyä jo vuosi sitten uudistamaan. Epäsuhta ja epäoikeudenmukaisuus näyttäytyy vieläkin räikeämpänä kun vertaa myönnettyjä koronatukia ja korona-ajan vaikutusta eri tuotannonalojen ja kulttuurin kesken. Music Finlandin laskelmien mukaan musiikkialan tulonmenetykset vuonna 2020 olivat 254,6 miljoonaa euroa, ja vuoden 2021 osalta arviot vaihtelevat 168,4 miljoonan ja 248,4 miljoonan välillä. Jos valitaan tämän vuoden osalta näiden ääriarvojen keskiarvo, 208,4 miljoonaa, niin musiikkialan tulonmenetyksiksi tulee yhteensä noin 463 miljoonaa, eli menetys on ollut lähes miljoona euroa päivässä. Erityisiä koronatukia tuli musiikkialalle viime vuonna 29,3 miljoonaa, ja yrityksille suunnatuista koronatuista musiikin osuus oli korkeintaan 4,5 miljoonaa. Vuoden 2021 osalta lopullista tukiarviota ei vielä ole. Joka tapauksessa on selvää, että koronatuet eivät kompensoi edes kymmenettä osaa musiikkialan tulonmenetyksistä. Musiikkialalla liikevaihdon vähennys oli Euroopan laajuisesti viime vuonna 76%, ja esittävien taiteiden, teatterin, oopperan ja tanssin kohdalla vähennystä koitui peräti 90%. Muista aloista pahiten kärsi lentoliikenne, jossa liikevaihto putosi 31,4%. Lentoyhtiöitä valtiot ovat tukeneet kuitenkin varsin avokätisesti. Esimerkiksi Finnair sai ensin valtiolta 600 miljoonan lainatakuun ja sitten 700 miljoonaa pääomitusta, mikä merkitsee 300 euroa vippiä jokaista verotettavaa suomalaista kohti. Siitä huolimatta Finnairin 6500 työntekijästä irtisanottiin noin 700 henkeä, eikä toimitusjohtajan lähes miljoonan suuruiseen palkkaan tietenkään puututtu. Finnairia on tuettu peräti 200.000 eurolla työntekijää kohti, kun taas koko kulttuurialan koronatuki henkeä kohti on noin 1000 euroa. Kuitenkin molemmilla aloilla tilanne on sama: toiminta on ollut suurelta osalta keskeytyksissä korona-aikana ja ihmisiä jäänyt työttömiksi. Kulttuuri- ja taidealan keskusjärjestö Kulta ry:n mukaan kulttuuriammateissa työskentelee 135.000 ihmistä. Tämä on peräti 4,9% Suomen kaikista työllisistä. Lisäksi tulee varsin suuri epäsuora työllistämisvaikutus. Voi kuvitella mikä meteli olisi noussut, jos vaikka maataloudesta tai selluteollisuudesta olisi epämääräiseksi ajaksi vähennetty kulttuurialan tavoin kymmeniä tuhansia työpaikkoja. Vielä epäoikeudenmukaisemmalta tuntuu korona- ja muiden tukien lisääminen niille aloille, jotka korona-aikanakin ovat koko ajan olleet toiminnassa ja jopa kasvattaneet liikevaihtoaan. Esimerkiksi vuonna 2020 valtio nosti suoran yritystuen 840,94 miljoonaan euroon, mikä oli yli kuusi kertaa enemmän kuin vuonna 2019 maksettu 130,71 miljoonaa. Lisäksi valtio tukee yrityksiä vielä kymmenen kertaa suuremmassa määrin epäsuorasti, niin että suomalaisyritykset saavat eri tukia valtiolta yhteensä peräti kahdeksan miljardia vuodessa, mikä on käsittämättömän suuri rahamäärä. Poliittisesti tukia on ollut silti mahdoton vähentää tai poistaa kokonaan, vaikka ne vääristävät kilpailua eivätkä edes työ- ja elinkeinoministeriön mukaan tue kansantalouden tuottavuutta ja talouskasvua. Monien hankkeiden suuria julkisia tukia on perusteltu uusien työpaikkojen luomisella. Esimerkiksi konkurssiin menneeseen Talvivaaran kaivokseen ja sen pelastamiseksi perustettuun Terrafameen on menetetty valtion rahoja vuosien mittaan jo 820 miljoonaa. Kaivos työllisti viime vuonna noin 1500 työntekijää, joten valtio on siis tukenut Terrafamen yhtä työpaikkaa peräti yli 546.000 eurolla. Aika paljon halvemmaksi tulisi kulttuurialalla yhden työpaikan luominen ja säilyttäminen. Kaikkein kummallisinta on turvealan suuri tuki. Pellervon taloustutkimuksen mukaan turvetuotannon suora työllistämisvaikutus on 1400 henkilötyövuotta. Ala on hiipuva ja se on vuosi vuodelta työllistänyt aina vähemmän ihmisiä. Turvetuotanto on alun perinkin ollut kannattamatonta, sillä ilman verotukea se ei olisi kilpailukelpoista. Vuosina 2018-2020 alan vuotuinen verotuki on vaihdellut 180 ja 196 miljoonan välillä. Verotuen lisäksi kulttuuriministeri Annika Saarikko sai huhtikuussa kiristetyksi turvetuotantoon 70 miljoonan lisätuen, mikä merkitsee runsasta 50.000 euroa henkilötyövuotta kohti. Lisäksi ala on saamassa vielä tukea EU:n oikeudenmukaisen siirtymän rahaston (JTF) kautta. Kaikille vaikeuksiin joutuneille tai hiipuville aloille ei ole oltu yhtä anteliaita. Kun Suomen telakkateollisuus joutui vaikeuksiin vuoden 2008 finanssikriisin seurauksena, tälle alihankkijoineen 20.000 hengen teollisuudenalalle myönnettiin tukia yhteensä 10 miljoonaa, eli vain 500 euroa työpaikkaa kohti. Kun Nokia-konserni romahti ja Nokian työntekijöiden määrä väheni eri puolilla Suomea yhteensä 17.000 hengellä, vaikutuksia pienennettiin eri tuilla, joiden yhteissumma oli työpaikkaa kohti noin 5000 euroa. Lähiaikoina Suomelle on tulossa lisäksi jättiläismäinen, kansantaloutta vuosikymmeniksi rasittava uusi kustannus, kun tehdään päätös uusista hävittäjistä. En ole yhdenkään keskeisen poliitikon kuullut esittävän, voisiko tätä hanketta vielä lykätä tai luopua siitä kokonaan ja etsiä halvempia sotilaallisia puolustusmahdollisuuksia. Kun joillekin tahoille ollaan siis rahankäytössä edelleen varsin höveleitä, niin kulttuuriin suhtaudutaan pikemminkin kansantaloudellisena rasituksena, jossa sen menoista voidaan loputtomasti leikata. Uusi tyrmistyttävä kulttuuriuutinen tuli vappuaattona: rahoitus taiteelle, liikunnalle, nuorisotoiminnalle ja tieteelle vähenee ensi vuonna 41 miljoonalla, ja vuonna 2023 lisäksi 54 miljoonalla. Taiteen osalta rahoitus putoaa ensi vuonna 17,5 miljoonaa ja sitä seuraavana vuonna vielä 23 miljoonaa. Tämän jälkeenkin näyttäisi tulevan vielä lisäleikkauksia. Toisin sanoen korona-ajan ahdinko tuntuu jatkuvan loputtomiin Suomen taide- ja tiede-elämässä. Nämä rahoituspäätökset ovat vastoin vuonna 2009 laadittua valtion kulttuuripoliittista ohjelmaa, jonka otsikkona oli ”Kulttuuripoliittinen strategia 2020”. Sen tarkoituksena oli luoda viime vuoteen asti ulottuvat yhtenäiset, kulttuuripoliittiset suuntaviivat, joista siis nyt näytetään rahoituksen osalta luovutun. Korona-ajan kulttuuriministeri olisi helposti voinut jäädä historiaan yhtenä maamme parhaista kulttuuriministereistä, jos hän olisi heti tajunnut sen hädän, mihin taitelijat joutuivat työ- ja tapahtumasulkujen takia. Nyt voi vain kummastella hänen toimiaan. Kulttuuriministerinhän pitäisi olla taiteen ja tieteen intohimoinen puolestapuhuja eikä kulttuurielämän raunioittaja, jolle tärkeintä tuntuvat olevan vain säästöt. Jos kulttuurilta kahden seuraavan vuoden aikana otettavat 95 miljoonaa euroa olisi vähennetty vaikkapa ylisuurista yritys- ja maataloustuista, tämä ei olisi mitenkään heikentänyt teollisuus- ja maataloustuotantoa; korkeintaan vain osakkeenomistajat olisivat saaneet hivenen vähemmän osinkoja. Kulttuurielämän jatkuvilla lisäsäästöillä sen sijaan on tuhoisia vaikutuksia, jotka murentavat koko suomalaisen sivistysvaltion ideaa. Nykyisten ongelmien osasyy on Suomen tämänhetkisessä, ala-arvoiseksi muuttuneessa politiikassa. Siinä oppositiopuolueet ovat ottaneet päämääräkseen nykyhallituksen rampauttamisen ja kaatamisen. Opposition strategiana on ollut vastustaa periaatteen vuoksi lähes kaikkea mitä hallitus on esittänyt, tehtailla tarpeettomia välikysymyksiä ja halvaannuttaa eduskunnan toimintaa loputtomin tyhjin puhein. Jotta hallitus voisi toimia, sillä pitää olla eduskunnan enemmistö. Hallituskokoonpanossa vaa’ankielenä on kannatusluvuiltaan kuihtunut, kunnallisvaalitulosta pelkäävä Keskustapuolue, jonka puheenjohtaja toimii samalla kulttuuriministerinä. Hallitustyöskentelyssä hän näyttää asettaneen oman kannattajakuntansa edut kaiken muun edelle ja kiristänyt muilta puolueilta hyväksymistä vaatimuksiinsa uhkaamalla muuten erota hallituksesta. Sopu syntyi sieltä, mistä se oli helpointa, eli kuristamalla lisää muutenkin jo henkihieveriin kuristettua kulttuurialaa. Kulttuuri on jäänyt siis Suomessa poliittisesti toisarvoiseen asemaan. Maamme on tukenut pandemia-aikana kulttuuria vähiten Pohjoismaista. Tanskassa tuki oli viime vuonna suurin, 442 miljoonaa euroa, eli 0,14% bruttokansantuotteesta. Norjan tuki oli 286 miljoonaa, 0,08 % bruttokansantuotteesta. Ruotsin tuki siitä oli 0,05 %, eli 246 miljoonaa, ja Suomen vain 0,04%, eli 106 miljoonaa. Tämän vuoden tilanteesta ei voi vielä tehdä vertailevaa yhteenvetoa eri Pohjoismaiden välillä. Kun katsoo miten orkesterielämä on selviytynyt koronakriisistä Pohjoismaiden ulkopuolella, niin julkisesti tuetut ammattiorkesterit ovat toistaiseksi pystyneet kaikkialla jatkamaan toimintaansa, vaikka monilla tulee olemaan pitkään jatkuvia talousongelmia. Budjettien pienentyessä jotkut orkesterit erityisesti Yhdysvalloissa ovat joutuneet pienentämään henkilöstömääräänsä. Freelancer-muusikkojen tilanne on kaikkialla vaikea, joissain maissa suorastaan epätoivoinen. Kun ammattiorkesterit eivät enää ole voineet tarjota heille keikkoja, ja kun oma itsensä työllistäminenkin on mahdotonta konserttikieltojen takia, niin etenkin Englannissa ja Yhdysvalloissa monet muusikot ovat siirtyneet tai siirtymässä muille aloille. Englannissa ongelmana on myös brexit, joka on estänyt aikaisemmin yleisen muusikkojen vaihdon Manner-Euroopan ja Iso-Britannian välillä. Vapautuneisiin ammattiorkesterien muusikonpaikkoihin on nykyisin valtava tunku etenkin Saksassa. Kun Baijerin radio-orkesterissa vapautui tänä keväänä rivikontrabassonsoittajan paikka, hakijoita oli 190 eri puolilta maailmaa. Taiteilijoiden asema on korona-aikana turvattu parhaiten Itävallassa. Ensinnäkin kun maaliskuussa 2020 maassa päätettiin toteuttaa tapahtumien ja konserttien sulku, otettiin huomioon heti myös se, että monet taiteilijat jäisivät tällöin vaille toimeentuloa. Heitä varten perustettiin samaan aikaan Covid-19-rahasto, jota pääomitettiin 40 miljoonalla eurolla, ja josta ilman työtä jäävät taiteilijat saattoivat hakea avustusta. Lisäksi luotiin siirtymäajan toimeentulorahasto. Siihen sijoitettiin 120 miljoonaa ja summaa ollaan korottamassa nyt 140 miljoonaan. Vapaan kentän työttömät taiteilijat ovat voineet anoa lisäksi erityistä työsulkulisää. Myös tietyt ei-ammatilliset organisaatiot, kuten kulttuurialan yleishyödylliset yhdistykset ovat saattaneet anoa tätä varten perustetulta rahastolta korona-avustusta, ja musiikkialan tekijänoikeustulojen menetysten korvaamiseksi luotiin erityinen musiikin kulttuurikatastrofirahasto. Vastaavat katastrofirahastot perustettiin myös kuvataiteilijoille, filmintekijöille ja muille taiteen aloille. Taiteilijoilla ja taideorganisaatioilla on lisäksi monia mahdollisuuksia saada epäsuoraa tukea. Kaikki nämä tukimuodot luotiin siis jo pandemian alussa päin vastoin kuin Suomessa, jossa vasta pitkällä viiveellä havahduttiin tajuamaan, että tapahtumien sulkutoimenpiteistä oli seurauksena erityisesti vapaan kentän taiteilijoiden suurtyöttömyys. Maamme ei silti ole suinkaan ainoa maa maailmassa, jossa kulttuuri tuntuu olevan poliitikkojen arvojärjestyksessä vasta häntäpäässä. Esimerkiksi kapellimestari Simon Rattle on kritisoinut moneen otteeseen englantilaisia poliitikkoja vastaavasta kulttuurivälinpitämättömyydestä. Asenteet kulttuurin merkitykseen ovat kenties syntyneet jo koulua käydessä, sillä taideaineet on kouluopetuksessa rajattu minimiin, vähäpätöisiksi sivuaineiksi alemmilla luokilla. Uudet opetussuunnitelmat luotiin vastoin asiantuntijoiden ja pedagogien suosituksia, joissa päinvastoin kehotettiin lisäämään taideaineiden ja erityisesti musiikin opetusta niiden tuottaman moninaisen persoonallisuutta kehittävän hyödyn takia. Musiikin ensiarvoisen suuren kasvattavan vaikutuksen tajusivat jo antiikin Kreikan filosofit, ja myös uskonpuhdistuksen isä Martti Luther painotti sitä, että musiikin piti olla kouluissa tärkein oppiaine uskonnon ohella. Näinhän olikin Saksan luterilaisissa kouluissa vielä esimerkiksi Bachin aikana. Suomen koulu-uudistuksissa sen sijaan on painotettu ennen kaikkea tietopuolisia ja teknis-matemaattisia aineita, mistä on ollut seurauksena samalla suomalaisten kielitaidon suuri köyhtyminen; yhä harvempi ylioppilas osaa enää kunnolla muita vieraita kieliä kuin englannin. Kun on alettu korostaa yltiörationalistista hyötyajattelua ja kilpailuhenkisyyttä, kuvitellaan samalla, että ainoat arvokkaat innovaatiot ovat sellaisia jotka tuottavat runsaasti rahaa. Muunlainen luovuus olisi sen sijaan turhaa harrastelua. Toisarvoisia ovat myös humanistiset aineet kouluissa ja yliopistoissa. Tällainen kapea hyötyajattelu on johtamassa kalseaan ja kovaan epätoiveyhteiskuntaan, joka on viemässä maailmaa kohti ekologisia, yhteiskunnallisia ja taloudellisia katastrofeja. Se mitä maailma tarvitsee on jotain aivan päinvastaista. Kulttuuri voi avata täysin uudenlaisia ja raikkaita näköaloja myös yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Juuri omakielinen kulttuuri – musiikki, kirjallisuus, taide, tiede ja vapaa tutkimus ovat niitä jotka pitävät yhteiskuntaa koossa ja toimivat todellisten innovaatioiden lähteinä. Paitsi että kulttuuri tuottaa henkistä hyvinvointia ja luo yhteiskuntaan ajatuksellista moninaisuutta ja sen mukana henkistä joustavuutta, kulttuuriin sijoitetut rahat myös maksavat itsensä moninkertaisesti takaisin, kuten on monin tutkimuksin osoitettu. Voi vain ihmetellä: miksi poliitikkojen on niin vaikea uskoa ja ymmärtää tämä? |
