Koronapandemia ja kulttuuri

Keskiviikko 19.5.2021 - Kalevi Aho

 Epäsuhta ja epäoikeudenmukaisuus näyttäytyy vieläkin räikeämpänä kun vertaa myönnettyjä koronatukia ja korona-ajan vaikutusta eri tuotannonalojen ja kulttuurin kesken.

 Music Finlandin laskelmien mukaan musiikkialan tulonmenetykset vuonna 2020 olivat 254,6 miljoonaa euroa, ja vuoden 2021 osalta arviot vaihtelevat 168,4 miljoonan ja 248,4 miljoonan välillä. Jos valitaan tämän vuoden osalta näiden ääriarvojen keskiarvo, 208,4 miljoonaa, niin musiikkialan tulonmenetyksiksi tulee  yhteensä noin 463 miljoonaa, eli menetys on ollut lähes miljoona euroa päivässä. Erityisiä koronatukia tuli musiikkialalle viime vuonna 29,3 miljoonaa, ja yrityksille suunnatuista koronatuista musiikin osuus oli korkeintaan 4,5 miljoonaa. Vuoden 2021 osalta lopullista tukiarviota ei vielä ole. Joka tapauksessa on selvää, että koronatuet eivät kompensoi edes kymmenettä osaa musiikkialan tulonmenetyksistä.

 Musiikkialalla liikevaihdon vähennys oli Euroopan laajuisesti viime vuonna 76%, ja esittävien taiteiden, teatterin, oopperan ja tanssin kohdalla vähennystä koitui peräti 90%. Muista aloista pahiten kärsi lentoliikenne, jossa liikevaihto putosi 31,4%.

 Lentoyhtiöitä valtiot ovat tukeneet kuitenkin varsin avokätisesti. Esimerkiksi Finnair sai ensin valtiolta 600 miljoonan lainatakuun ja sitten 700 miljoonaa pääomitusta, mikä merkitsee 300 euroa vippiä jokaista verotettavaa suomalaista kohti. Siitä huolimatta Finnairin 6500 työntekijästä irtisanottiin noin 700 henkeä, eikä toimitusjohtajan lähes miljoonan suuruiseen palkkaan tietenkään puututtu. Finnairia on tuettu peräti 200.000 eurolla työntekijää kohti, kun taas koko kulttuurialan koronatuki henkeä kohti on noin 1000 euroa. Kuitenkin molemmilla aloilla tilanne on sama: toiminta on ollut suurelta osalta keskeytyksissä korona-aikana ja ihmisiä jäänyt työttömiksi.

 Kulttuuri- ja taidealan keskusjärjestö Kulta ry:n mukaan kulttuuriammateissa työskentelee 135.000 ihmistä. Tämä on peräti 4,9% Suomen kaikista työllisistä. Lisäksi tulee varsin suuri epäsuora työllistämisvaikutus. Voi kuvitella mikä meteli olisi noussut, jos vaikka maataloudesta tai selluteollisuudesta olisi epämääräiseksi ajaksi vähennetty kulttuurialan tavoin kymmeniä tuhansia työpaikkoja.

 Vielä epäoikeudenmukaisemmalta tuntuu korona- ja muiden tukien lisääminen niille aloille, jotka korona-aikanakin ovat koko ajan olleet toiminnassa ja jopa kasvattaneet liikevaihtoaan. Esimerkiksi vuonna 2020 valtio nosti suoran yritystuen 840,94 miljoonaan euroon, mikä oli yli kuusi kertaa enemmän kuin vuonna 2019 maksettu 130,71 miljoonaa. Lisäksi valtio tukee yrityksiä vielä kymmenen kertaa suuremmassa määrin epäsuorasti, niin että suomalaisyritykset saavat eri tukia valtiolta yhteensä peräti kahdeksan miljardia vuodessa, mikä on käsittämättömän suuri rahamäärä. Poliittisesti tukia on ollut silti mahdoton vähentää tai poistaa kokonaan, vaikka ne vääristävät kilpailua eivätkä edes työ- ja elinkeinoministeriön mukaan tue kansantalouden tuottavuutta ja talouskasvua.

 Monien hankkeiden suuria julkisia tukia on perusteltu uusien työpaikkojen luomisella. Esimerkiksi konkurssiin menneeseen Talvivaaran kaivokseen ja sen pelastamiseksi perustettuun Terrafameen on menetetty valtion rahoja vuosien mittaan jo 820 miljoonaa. Kaivos työllisti viime vuonna noin 1500 työntekijää, joten valtio on siis tukenut Terrafamen yhtä työpaikkaa peräti yli 546.000 eurolla. Aika paljon halvemmaksi tulisi kulttuurialalla yhden työpaikan luominen ja säilyttäminen.

 Kaikkein kummallisinta on turvealan suuri tuki. Pellervon taloustutkimuksen mukaan turvetuotannon suora työllistämisvaikutus on 1400 henkilötyövuotta. Ala on hiipuva ja se on vuosi vuodelta työllistänyt aina vähemmän ihmisiä. Turvetuotanto on alun perinkin ollut kannattamatonta, sillä ilman verotukea se ei olisi kilpailukelpoista. Vuosina 2018-2020 alan vuotuinen verotuki on vaihdellut 180 ja 196 miljoonan välillä. Verotuen lisäksi kulttuuriministeri Annika Saarikko sai huhtikuussa kiristetyksi turvetuotantoon 70 miljoonan lisätuen, mikä merkitsee runsasta 50.000 euroa henkilötyövuotta kohti. Lisäksi ala on saamassa vielä tukea EU:n oikeudenmukaisen siirtymän rahaston (JTF) kautta.

 Kaikille vaikeuksiin joutuneille tai hiipuville aloille ei ole oltu yhtä anteliaita. Kun Suomen telakkateollisuus joutui vaikeuksiin vuoden 2008 finanssikriisin seurauksena, tälle alihankkijoineen 20.000 hengen teollisuudenalalle myönnettiin tukia yhteensä 10 miljoonaa, eli vain 500 euroa työpaikkaa kohti. Kun Nokia-konserni romahti ja Nokian työntekijöiden määrä väheni eri puolilla Suomea yhteensä 17.000 hengellä, vaikutuksia pienennettiin eri tuilla, joiden yhteissumma oli työpaikkaa kohti noin 5000 euroa.

 Lähiaikoina Suomelle on tulossa lisäksi jättiläismäinen, kansantaloutta vuosikymmeniksi  rasittava uusi kustannus, kun tehdään päätös uusista hävittäjistä. En ole yhdenkään keskeisen poliitikon kuullut esittävän, voisiko tätä hanketta vielä lykätä tai luopua siitä kokonaan ja etsiä halvempia sotilaallisia puolustusmahdollisuuksia.

 Kun joillekin tahoille ollaan siis rahankäytössä edelleen varsin höveleitä, niin kulttuuriin suhtaudutaan pikemminkin kansantaloudellisena rasituksena, jossa sen menoista voidaan loputtomasti leikata. Uusi tyrmistyttävä kulttuuriuutinen tuli vappuaattona: rahoitus taiteelle, liikunnalle, nuorisotoiminnalle ja tieteelle vähenee ensi vuonna 41 miljoonalla, ja vuonna 2023 lisäksi 54 miljoonalla. Taiteen osalta rahoitus putoaa ensi vuonna 17,5 miljoonaa ja sitä seuraavana vuonna vielä 23 miljoonaa. Tämän jälkeenkin näyttäisi tulevan vielä lisäleikkauksia. Toisin sanoen korona-ajan ahdinko tuntuu jatkuvan loputtomiin Suomen taide- ja tiede-elämässä.

Nämä rahoituspäätökset ovat vastoin vuonna 2009 laadittua valtion kulttuuripoliittista ohjelmaa, jonka otsikkona oli ”Kulttuuripoliittinen strategia 2020”. Sen tarkoituksena oli luoda viime vuoteen asti ulottuvat yhtenäiset, kulttuuripoliittiset suuntaviivat, joista siis nyt näytetään rahoituksen osalta luovutun.

 Korona-ajan kulttuuriministeri olisi helposti voinut jäädä historiaan yhtenä maamme parhaista kulttuuriministereistä, jos hän olisi heti tajunnut sen hädän, mihin taitelijat joutuivat työ- ja tapahtumasulkujen takia. Nyt voi vain kummastella hänen toimiaan. Kulttuuriministerinhän pitäisi olla taiteen ja tieteen intohimoinen puolestapuhuja eikä kulttuurielämän raunioittaja, jolle tärkeintä tuntuvat olevan vain säästöt.

Jos kulttuurilta kahden seuraavan vuoden aikana otettavat  95 miljoonaa euroa olisi vähennetty vaikkapa ylisuurista yritys- ja maataloustuista, tämä ei olisi mitenkään heikentänyt teollisuus- ja maataloustuotantoa; korkeintaan vain osakkeenomistajat olisivat saaneet hivenen vähemmän osinkoja. Kulttuurielämän jatkuvilla lisäsäästöillä sen sijaan on tuhoisia vaikutuksia, jotka murentavat koko suomalaisen sivistysvaltion ideaa.

Nykyisten ongelmien osasyy on Suomen tämänhetkisessä, ala-arvoiseksi muuttuneessa politiikassa. Siinä oppositiopuolueet ovat ottaneet päämääräkseen nykyhallituksen rampauttamisen ja kaatamisen. Opposition strategiana on ollut vastustaa periaatteen vuoksi lähes kaikkea mitä hallitus on esittänyt, tehtailla tarpeettomia välikysymyksiä ja halvaannuttaa eduskunnan toimintaa loputtomin tyhjin puhein. Jotta hallitus voisi toimia, sillä pitää olla eduskunnan enemmistö. Hallituskokoonpanossa vaa’ankielenä on kannatusluvuiltaan kuihtunut, kunnallisvaalitulosta pelkäävä Keskustapuolue, jonka puheenjohtaja toimii samalla kulttuuriministerinä. Hallitustyöskentelyssä hän näyttää asettaneen oman kannattajakuntansa edut kaiken muun edelle ja kiristänyt muilta puolueilta hyväksymistä vaatimuksiinsa uhkaamalla muuten erota hallituksesta. Sopu syntyi sieltä, mistä se oli helpointa, eli kuristamalla lisää muutenkin jo henkihieveriin kuristettua kulttuurialaa.

 Kulttuuri on jäänyt siis Suomessa poliittisesti toisarvoiseen asemaan. Maamme on tukenut pandemia-aikana kulttuuria vähiten Pohjoismaista. Tanskassa tuki oli viime vuonna suurin, 442 miljoonaa euroa, eli 0,14% bruttokansantuotteesta. Norjan tuki oli 286 miljoonaa, 0,08 % bruttokansantuotteesta. Ruotsin tuki siitä oli 0,05 %, eli 246 miljoonaa, ja Suomen vain 0,04%, eli 106 miljoonaa. Tämän vuoden tilanteesta ei voi vielä tehdä vertailevaa yhteenvetoa eri Pohjoismaiden välillä. 

 Kun katsoo miten orkesterielämä on selviytynyt koronakriisistä Pohjoismaiden ulkopuolella, niin julkisesti tuetut ammattiorkesterit ovat toistaiseksi pystyneet kaikkialla jatkamaan toimintaansa, vaikka monilla tulee olemaan pitkään jatkuvia talousongelmia. Budjettien pienentyessä jotkut orkesterit erityisesti Yhdysvalloissa ovat joutuneet pienentämään henkilöstömääräänsä. Freelancer-muusikkojen tilanne on kaikkialla vaikea, joissain maissa suorastaan epätoivoinen. Kun ammattiorkesterit eivät enää ole voineet tarjota heille keikkoja, ja kun oma itsensä työllistäminenkin on mahdotonta konserttikieltojen takia, niin etenkin Englannissa ja Yhdysvalloissa monet muusikot ovat siirtyneet tai siirtymässä muille aloille. Englannissa ongelmana on myös brexit, joka on estänyt aikaisemmin yleisen muusikkojen vaihdon Manner-Euroopan ja Iso-Britannian välillä.

 Vapautuneisiin ammattiorkesterien muusikonpaikkoihin on nykyisin valtava tunku etenkin Saksassa. Kun Baijerin radio-orkesterissa vapautui tänä keväänä rivikontrabassonsoittajan paikka, hakijoita oli 190 eri puolilta maailmaa.

Taiteilijoiden asema on korona-aikana turvattu parhaiten Itävallassa. Ensinnäkin kun maaliskuussa 2020 maassa päätettiin toteuttaa tapahtumien ja konserttien sulku, otettiin huomioon heti myös se, että monet taiteilijat jäisivät tällöin vaille toimeentuloa. Heitä varten perustettiin samaan aikaan Covid-19-rahasto, jota pääomitettiin 40 miljoonalla eurolla, ja josta ilman työtä jäävät taiteilijat saattoivat hakea avustusta. Lisäksi luotiin siirtymäajan toimeentulorahasto. Siihen sijoitettiin 120 miljoonaa ja summaa ollaan korottamassa nyt 140 miljoonaan. Vapaan kentän työttömät taiteilijat ovat voineet anoa lisäksi erityistä työsulkulisää. Myös tietyt ei-ammatilliset organisaatiot, kuten kulttuurialan yleishyödylliset yhdistykset ovat saattaneet anoa tätä varten perustetulta rahastolta korona-avustusta, ja musiikkialan tekijänoikeustulojen menetysten korvaamiseksi luotiin erityinen musiikin kulttuurikatastrofirahasto. Vastaavat katastrofirahastot perustettiin myös kuvataiteilijoille, filmintekijöille ja muille taiteen aloille. Taiteilijoilla ja taideorganisaatioilla on lisäksi monia mahdollisuuksia saada epäsuoraa tukea.

 Kaikki nämä tukimuodot luotiin siis jo pandemian alussa päin vastoin kuin Suomessa, jossa vasta pitkällä viiveellä havahduttiin tajuamaan, että tapahtumien sulkutoimenpiteistä oli seurauksena erityisesti vapaan kentän taiteilijoiden suurtyöttömyys.

 Maamme ei silti ole suinkaan ainoa maa maailmassa, jossa kulttuuri tuntuu olevan poliitikkojen arvojärjestyksessä vasta häntäpäässä. Esimerkiksi kapellimestari Simon Rattle on kritisoinut moneen otteeseen englantilaisia poliitikkoja vastaavasta kulttuurivälinpitämättömyydestä.

 Asenteet kulttuurin merkitykseen ovat kenties syntyneet jo koulua käydessä, sillä taideaineet on kouluopetuksessa rajattu minimiin, vähäpätöisiksi sivuaineiksi alemmilla luokilla. Uudet opetussuunnitelmat luotiin vastoin asiantuntijoiden ja pedagogien suosituksia, joissa päinvastoin kehotettiin lisäämään taideaineiden ja erityisesti musiikin opetusta niiden tuottaman moninaisen persoonallisuutta kehittävän hyödyn takia. Musiikin ensiarvoisen suuren kasvattavan vaikutuksen tajusivat jo antiikin Kreikan filosofit, ja myös uskonpuhdistuksen isä Martti Luther painotti sitä, että musiikin piti olla kouluissa tärkein oppiaine uskonnon ohella. Näinhän olikin Saksan luterilaisissa kouluissa vielä esimerkiksi Bachin aikana.

 Suomen koulu-uudistuksissa sen sijaan on painotettu ennen kaikkea tietopuolisia ja teknis-matemaattisia aineita, mistä on ollut seurauksena samalla suomalaisten kielitaidon suuri köyhtyminen; yhä harvempi ylioppilas osaa enää kunnolla muita vieraita kieliä kuin englannin.

 Kun on alettu korostaa yltiörationalistista hyötyajattelua ja kilpailuhenkisyyttä, kuvitellaan samalla, että ainoat arvokkaat innovaatiot ovat sellaisia jotka tuottavat runsaasti rahaa. Muunlainen luovuus olisi sen sijaan turhaa harrastelua. Toisarvoisia ovat myös humanistiset aineet kouluissa ja yliopistoissa. Tällainen kapea hyötyajattelu on johtamassa kalseaan ja kovaan epätoiveyhteiskuntaan, joka on viemässä maailmaa kohti ekologisia, yhteiskunnallisia ja taloudellisia katastrofeja.

 Se mitä maailma tarvitsee on jotain aivan päinvastaista. Kulttuuri voi avata täysin uudenlaisia ja raikkaita näköaloja myös yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Juuri omakielinen kulttuuri – musiikki, kirjallisuus, taide, tiede ja vapaa tutkimus ovat niitä jotka pitävät yhteiskuntaa koossa ja toimivat todellisten innovaatioiden lähteinä.

Paitsi että kulttuuri tuottaa henkistä hyvinvointia ja luo yhteiskuntaan ajatuksellista moninaisuutta ja sen mukana henkistä joustavuutta, kulttuuriin sijoitetut rahat myös maksavat itsensä moninkertaisesti takaisin, kuten on monin tutkimuksin osoitettu. Voi vain ihmetellä: miksi poliitikkojen on niin vaikea uskoa ja ymmärtää tämä?

Olemassaolon sietämätön raskaus

Keskiviikko 23.12.2020 - Kalevi Aho

Avauspuhe Suomen Sinfoniaorkesterit ry:n 55. valtakunnallisilla orkesteripäivillä Helsingissä 23.11.2020

Mennyt ja tuleva vuosi ainakin ensi kesään asti ovat täysin poikkeuksellisia taidemusiikkielämässä koko maailmassa. Kaikkialle levinnyt koronavirus on joko estänyt kokonaan tai ainakin voimakkaasti rajoittanut konserttien, oopperaesitysten ja festivaalien järjestämistä.

Suomen koronatilanne on toistaiseksi vielä paras Euroopassa, vaikka epidemia onkin Helsingissä ja Uudenmaalla huolestuttavasti leviämässä. Vaikka pääsylipputulojen romahtaminen iskee kipeästi ammattiorkesterien ja -teatterien talouteen, kunnan ja valtion tuki takaavat toistaiseksi niiden olemassaolon. Niissä soittavien muusikkojen perustoimeentulo on samalla turvattu. Freelancer-muusikot sen sijaan ovat joutuneet pahaan taloudelliseen ahdinkoon, sillä heiltä keikat ovat ratkaisevasti vähentyneet tai jopa loppuneet kokonaan.

Suomen kulttuurielämälle on suuri onni, että kaupunginorkesterit ja -teatterit ovat kunnallisia. Maissa, joissa kulttuurielämä toimii yksityisen tuen ja lahjoitusten varassa, klassisen musiikin tilanne on katastrofaalinen. Esimerkiksi New Yorkin filharmonikkojen ja Metropolitan-oopperan muusikot ja muut taiteelliset työntekijät eivät ole saaneet palkkaa huhtikuun jälkeen. Nämä laitokset jatkavat toimintaansa vasta ensi vuoden syyskuussa, edellyttäen että maan hallitsemattomiin mittoihin ryöstäytynyt epidemia on siihen mennessä ohi. Monet amerikkalaismuusikot ovat joutuneet muuttamaan muualle, halvemmille paikkakunnille ja etsimään uuden ammatin, koska eivät enää kykene maksamaan vuokriaan. Orkesterit ovat lakkauttamisvaarassa, ja esimerkiksi tunnettu Nashvillen sinfoniaorkesteri on jo lopettanut toimintansa.

Amerikkalaisorkestereiden pitkään työsulkuun vaikuttaa myös se, että maan oikeuskäytännön kieroutuneisuuden vuoksi orkesterit ja oopperatalot eivät uskalla pitää konsertteja tai oopperanäytöksiä edes pienemmälle yleisölle. Jos nimittäin joku kuulijoista tai katsojista epäilee, että on saanut koronatartunnan konsertista tai oopperasta, hän voi nostaa valtavat korvausvaatimukset, mikä voi luhistaa taidelaitoksen talouden lopullisesti. Jos kriisi jatkuu vielä pitkään, niin amerikkalainen taidemusiikkielämä on käynnistettävä sen jälkeen melkeinpä alusta.

Orkesterien tilanne on hyvin vaikea myös Englannissa, kun taas muissa Pohjoismaissa, Saksassa tai Itävallassa orkesterimuusikkojen asema on hiukan helpompi musiikkielämän paljon suuremman julkisen rahoituksen takia.

Miten vaarallista on sitten käydä konserteissa, kun epidemia on kiihtymisvaiheessa?

Zürichissä selvitettiin alkusyksynä, mistä sveitsiläiset olivat saaneet koronatartuntoja. Kahden viikon aikana, syyskuun 24. päivän ja lokakuun 7. päivän välillä Zürichissä jäljitettiin 299 uuden koronatartunnan tartuntaketjut.

Ehdottomasti vaarallisin paikka oli oma koti, josta oli Zürichissä lähtöisin 128 tartuntaa, eli toisin sanoen sairastunut henkilö sairastutti yleensä samalla koko perheensä. Toiseksi vaarallisimpia olivat perhejuhlat ja ystävätapaamiset, joista oli peräisin 39 tartuntaa. Työpaikalta saatuun virukseen sairastui 25 henkilöä, sama määrä sairastui baarien ja klubien asiakkaista, ja ruokaravintoloista tartuntoja tuli 14. Urheilutapahtumissa viruksen sai 11 henkilöä, ulkomaan matkoilta oli tuliaisina kahdeksan tartuntaa, mutta kotimaan matkoilta enää vain kolme. Kaikkein turvallisimpia olivat konsertit, teatterit ja elokuvanäytökset, joista ei Zürichissä lähtenyt yhtäkään uutta tartuntaa.

Suomalainen ja saksalainen tilasto koronatartunnoista ovat hyvin samankaltaiset. Kotoa saadut tartunnat johtavat tilastoa ylivoimaisesti, ennen perhejuhlia ja ystävätapaamisia. Huomattavan vaarallisia paikkoja tartuntojen kannalta ovat olleet myös vanhainkodit ja sairaalat. Julkisesta liikenteestä oli peräisin enää hyvin vähän tartuntoja, ja Suomessakaan sinfoniakonserteissa tai oopperassa ei tiedetä kenenkään sairastuneen koronaan.

Ainoa suomalainen konsertti, josta levisi virusta, oli viime maaliskuinen naistenpäivän konsertti. Siinäkin syynä oli, että epidemia oli vasta aivan alkuvaiheessa, eivätkä tähän konserttiin flunssaisina saapuneet kuulijat osanneet epäillä, että heidän nuhansa olikin koronaviruksen aikaansaama. Tällä hetkellä ihmiset eivät käy enää nuhaisina tai yskäisinä konserteissa. Tämän huomaa siitäkin, että konserteissa tai oopperassa ei nykyisin kukaan yski tai niistä nenäänsä. Toisin sanoen, jos haluaa välttyä koronavirukselta, kannattaa mennä sinfoniakonserttiin. Kotona tai ystävien luona on liian vaarallista!

Tästä huolimatta musiikkielämä on kärsinyt kohtuuttomasti koronarajoituksista ja joutunut suorastaan koronakriisin sijaiskärsijäksi. Uudellemaalle tulivat viime perjantaina voimaan Etelä-Suomen aluehallintoviraston määräämät rajoitukset, jotka kielsivät yli 20 hengen yleisötilaisuudet kolmeksi viikoksi. Tänä aikana ei Helsingissä kuulla konsertteja eikä nähdä teatteria tai oopperaa.

Saksassa ja Itävallassa toimenpiteet ovat vieläkin jyrkemmät, näissä maissa on suljettu ainakin marraskuun loppuun asti myös mm. elokuvateatterit ja museot. Ruotsissa on suosituksena kaikkien yli 8 hengen kokoontumisten välttäminen.

Keski-Euroopassa, jossa koronatilanne on paljon Suomea pahempi, ihmiset ovat tartuntojen pelossa alkaneet välttää konsertteja huolimatta niiden turvallisuudesta. Berliinin filharmonikkojen konsertit olivat ennen aina loppuunmyytyjä. Alkusyksynä, kun konsertteja Berliinissä vielä pidettiin, filharmonian saliin otettiin Helsingin Musiikkitalon tavoin vain 500 ihmistä, orkesteri soitti HKO:n ja RSO:n lailla pienennetyllä kokoonpanolla, eikä konserteissa ollut väliaikaa. Siitä huolimatta Berliinin filharmoniaan ei useimmiten saatu enää edes näitä 500 kuulijaa.

Uudenmaan uusia koronarajoituksia määrättäessä ihmetyttää, että vaikka viruksen tartuntaketjuista on ehditty tehdä monia selvityksiä, niiden mukaan ei kuitenkaan toimittu. Lisäksi uudet rajoitukset ovat epäloogisia. Kauppakeskusten, ravintoloiden tai yökahviloiden asiakasmäärää ei ole selkeästi rajoitettu, koska kyseessä eivät ole yleisötapahtumat. Myöskään karaoken järjestämiseen ravintolassa rajoitukset eivät vaikuta, mutta jos ravintolassa soittaa tai laulaa muusikko, asiakasmäärä on pudotettava kahteenkymmeneen.

Ravintoloista on levinnyt koronatartuntoja mutta konserteista ja oopperasta ei, koska konserttitalot ja teatterit ovat pitäneet mallikelpoisesti huolta tapahtumien turvallisuudesta. Tästä huolimatta ravintolat, pubit ja kahvilat voivat olla auki, samoin elokuvateatterit, mutta konsertit on kielletty.

Kummalliselta tuntuu sekin, että orkesterikonserteissa muusikot ovat joutuneet soittamaan hajautettuina ympäri lavaa, mikä hankaloittaa suuresti yhteissoittoa. Samaan aikaan ei nähdä ongelmaa siinä, että urheilun edelleenkin sallituissa joukkuelajeissa, kuten mestaruussarjan jääkiekossa pelaajat ovat koko ajan lähikontaktissa. Hikoilevat, huohottavat ja pärskivät jääkiekkoilijat tai koripalloilijat ovat paljon suurempia potentiaalisia viruslinkoja kuin paikallaan soittavat muusikot.

Välillä syyllistettiin myös puhallinsoittajia siitä, että he voivat levittää soittaessaan viruksia tehokkaasti ilmaan. Tutkimus on osoittanut tämänkin harhaksi – puhallinsoittaminen ei ole sen vaarallisempaa kuin muukaan musisointi, sillä mahdolliset virukset jäävät instrumentin sisälle eivätkä leviä siitä juurikaan enää muualle. Mielestäni kannattaisi vakavasti harkita, että orkesterit luopuisivat hajautetusti soittamisesta, ja että kevään aikana suuret orkesterit alkaisivat uudestaan esiintyä taas täydellä kokoonpanolla.

Korona-aika on romahduttanut paitsi orkesterien oman tulonhankinnan, myös muiden taiteentekijöiden tulot. Tapahtumateollisuudessa on toiminut Suomessa noin 3200 yritystä, joissa on 20.000 työntekijää ja lisäksi tilapäisiä työntekijöitä 175.000. Toimialan kokonaisarvo ennen koronaa oli noin 2,35 miljardia euroa, ja tästä arvosta on tänä vuonna katoamassa jopa 1,5 miljardia euroa. Turun Yliopiston tekemässä tuoreessa toimialatutkimuksessa lomautettujen työntekijöiden tai ilman työtä jääneiden yksinyrittäjien yhteenlaskettu määrä on Suomessa noin 9000 henkeä. Tilapäisiä työntekijöitä on jäänyt työllistämättä kuluneen kevään ja kesän aikana 136.000 henkeä. Kulttuurialalla työttömiksi jääneiden määrä on siten paljon suurempi kuin teollisuudessa.

Paitsi että kulttuurilla on valtava henkinen merkitys, sillä on myös yllättävän suuri kansantaloudellinen vaikutus. Tätä eivät poliitikot ole yleensä tulleet ajatelleeksi. Suomessa kulttuurin osuus kansantulosta on 3,5% – siis enemmän kuin maatalouden, paperiteollisuuden tai ravintola-hotellialan osuus. Saksassa kulttuurin osuus taloudesta on lähes sama, 3 %, ja arvoltaan peräti 100,5 miljardia euroa. Saksassa kulttuuritalous on selvästi suurempi kuin vaikkapa maan kemianteollisuus tai finanssiala; vain autoteollisuuden osuus kansatulosta on siellä suurempi (166 miljoonaa euroa).

Kulttuuri myös työllistää. Saksassa kulttuurissa ja luovassa taloudessa työskentelee 1,7 miljoonaa henkeä, kun puolestaan autoteollisuus on luonut huomattavasti vähemmän, 1,1 miljoonaa työpaikkaa, koneenrakennus 1,08 miljoonaa ja kemianteollisuus vain 340.000. Kulttuurin työllistävä vaikutus ulottuu konserttisalien ja oopperatalojen ulkopuolellekin, ajatellaan vaikkapa konserttiagentuureja, siivoojia, toimistohenkilökuntaa, roudareita, julisteiden tekijöitä, kirjapainoja, hotelleja, ravintoloita, pubeja, takseja ja muita.

Kulttuurissa liikkuvat rahavarat koostuvat tuhansista pienistä puroista päinvastoin kuin suurten teollisuuslaitosten pyörittämisessä liikkuvat rahat. Kun yksi tehdas lopetetaan ja sen kaikki työntekijät jäävät kerralla työttömiksi, tämä herättää heti suurta huomiota, mutta kun samaan aikaan 10.000 kulttuurityöntekijää joutuu työttömyyskortistoon, asia ei ylitä julkisuuskynnystä, koska suurin osa kulttuurityöläisistä on eri puolilla maata asuvia yksinyrittäjiä.

Korona-aika on tuonut samalla ilmi senkin, myös kulttuurialaan vaikuttavan ilmiön, että vaikka on jo pitkään puhuttu markkinatalouden kriisistä, markkinatalous tuntuu kehittyneen pikemminkin vain ahneempaan suuntaan. Etenkään kansainvälisillä suuryrityksillä ei näytä olevan lainkaan yhteiskuntavastuuta edes kriisiaikana.

Koko järjestelmän valuvikana on talouden perustana oleva osakeyhtiöjärjestelmä ja pörssi. Liberaalin markkinatalouden teoreetikkojen Friedrich von Hayekin ja Milton Friedmanin teoriat ovat suuremmassa kunniassa kuin koskaan – niiden mukaahan yrityksen pitäisi pitää keskeisesti huolta osakkeenomistajien, sijoittajien eduista. Muu olisi toimintafilosofian kannalta toisarvoisempaa. Seurauksena on yhteiskunnallisuuden eriarvoisuuden jatkuva kasvu, varallisuuden keskittyminen yhä harvempiin käsiin sekä säännöllisin väliajoin seuraavat, pörssikeinottelujen aiheuttamat talouskriisit. Jotta osakekurssit pysyisivät korkeina, kannattaviakin, mutta yritysjohdon mielestä silti liian vähän tuottavia teollisuuslaitoksia voidaan sulkea, kuten tapahtui Kaipolassa. Yritys voi jopa alkaa ostaa omia osakkeitaan vain tuhotakseen ne. Näinhän Nokia teki viitisentoista vuotta sitten, kun se osti omia osakkeitaan peräti 19 miljardilla eurolla, jotta Nokian kurssit pysyisivät korkeina ja osakkeenomistajat olisivat tyytyväisiä. Yritys heitti tällä toimenpiteellä kuitenkin uskomattoman suuren rahamäärän roskiin sen sijaan että olisi käyttänyt rahat vaikkapa tuotteidensa kehitystyöhön.

Jotkut poliitikot ajattelevat, että kuntaakin pitää johtaa kuin yritystä, ja jos kunta on kriisissä, kulttuurista pitää säästää ensiksi. Tätä on suositellut viime aikoina esimerkiksi useiden kaupunkien käyttämä konsulttitoimisto Perlacon. Sen johtaja Eero Laesterä on todennut, että muun muassa Espoossa kulttuuritarjonta on liian korkeatasoista ja sitä pitäisi karsia. Perlacon on esittänyt, että Espoon lisäksi myös Oulussa, Raumalla ja Kouvolassa kulttuurimenoja pitäisi leikata. Oulussa kaupunginhallitus onkin jo esittänyt Oulun teatterin kaupunginavustuksen vähentämistä 500.000 eurolla. Se merkitsisi samalla valtionavun putoamista 200.000 eurolla, eli vähennys kokonaisuudessaan olisi 700.000 euroa, mikä rampauttaisi kokonaan teatterin. Kouvolassa kulttuurimenojen ehdotettu leikkaaminen merkitsisi loppua taas nykymuotoiselle Kymi Sinfoniettalle, jonka toiminta maksaa yhdelle kouvolalaisille peräti 8 euroa vuodessa.

Poliittisista puolueista kulttuurin kunnallisen tuen vähentämistä ovat kannattaneet etenkin Perussuomalaiset, ja monin paikoin myös Keskustapuolue. Viime vuosina joukkoon on liittynyt lisäksi Kokoomus, johon myös Perlacon-konsulttitoimisto on ollut sidoksissa. Myös Oulun teatterin avustuksen vähentämistä kannattivat juuri näiden kolmen puolueen edustajat.

Jos kuitenkin katsotaan kulttuurilaitosten yleisömääriä, voi todeta, että ihmisillä on valtava kulttuurinnälkä. Kriisiaikoina kulttuurin tarve yleensä vielä kasvaa. Vuonna 2016 suomalaisissa sinfoniakonserteissa kävi yli 1.300.000 kuulijaa, ja vain jääkiekon yleisömäärä, 1.938.000 ylitti suosiossa tuolloin orkesterikonsertit. Jos mukaan laskettaisiin myös teatterit ja festivaalit, jääkiekko jäisi suosiossa toiseksi. Uuden tutkimuksen mukaan sinfoniakonserteissa käy lisäksi kaikista eri yhteiskuntaluokista olevia kuulijoita, joten puheet jonkun etuoikeutetun eliitin harrastuksesta pitäisi lopullisesti haudata.  

Vastaava kulttuurin suuri suosio näkyy jalkapallomaanakin pidetyssä Saksassa. Saksan 1., 2. ja 3. divisioonan jalkapallo-otteluissa yleisömäärä oli viime vuonna 21,4 miljoonaa, kun taas konserttien, oopperan ja teatterin yhteinen kävijämäärä oli 34 miljoonaa. Saksalaisissa museoissa kävi perätii 114 miljoonalla kävijää.

Tuntuisi poikkeuksellisen suurelta tyhmyydeltä, jos kaupungit alkavat ensimmäiseksi rokottaa näin suosittuja laitoksia, jotka antavat elintärkeitä henkisiä virikkeitä kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluville kansalaisille ja vaikuttavat kaiken lisäksi suoraan tai epäsuorasti myös kuntien talouteen positiivisella tavalla.

---------------

Vuonna 2017 syntyneen Me Too -kampanjan seurauksena orkesterilaitosta on alettu silloin tällöin syyttää siitä, että sukupuolinen tasa-arvo ei riittävästi toteudu klassisessa musiikissa, ja että miessäveltäjien teokset dominoivat liikaa konserttiohjelmia. Samalla on väitetty, että klassisen musiikin rakenteet ovat autoritaarisia ja niissä rehottaa sovinismi. Ehkä näin oli 70 vuotta sitten, mutta nykytilanne on kyllä kokonaan toinen ainakin Suomen orkesterien kohdalla. 

On tosin totta, että orkesterikonserteissa on esitetty ratkaisevasti vähemmän naisten säveltämää musiikkia. Syynä ei ole kuitenkaan ohjelmistosuunnittelijoiden sovinismi. Konserttien rungon muodostavat edelleen vanhemmat teokset, ja jos ajatellaan erityisesti ennen vuotta 1900 sävellettyä orkesterimusiikkia, naissäveltäjien osuus on vain häviävän pieni miessäveltäjiin verrattuna. Romantiikan ja klassismin ajan harvat naissäveltäjät keskittyivät ennen kaikkea soolosoitin- ja kamarimusiikkiin sekä liedeihin. Naisten säveltämiä laajempia klassisia ja romanttisia orkesteriteoksia on todella vähän.

Suomessa naissäveltäjien esiinmarssi on tapahtunut vasta viimeisen 30 vuoden aikana. Heille on kyllä annettu tilaa konserttielämässä – Kaija Saariaho on jopa myöntänyt, että hänen kansainvälistä läpimurtoaan nopeutti suuresti se, että hän on nainen. Ruotsissa naissäveltäjät saivat viime vuonna joka toisen ruotsalaisen orkesterisävellystilauksen, vaikka naisia on vain 20% Ruotsin säveltäjäyhdistyksen jäsenistä. Eli onko siellä nyt alettu sortaa puolestaan miessäveltäjiä?

Solisteina naiset ovat jo pitkään olleet aivan tasavertaisia miesten kanssa. Mitä taas itse orkestereihin tulee, naisten määrä on koko ajan kasvanut orkesterimuusikkojen keskuudessa – erityisesti viuluryhmät ja puupuhaltajat ovat kaikkialla naisistuneet. Koesoittotilanne on armoton, ja uusia muusikoita kiinnitettäessä on katsottu ennen kaikkea vain heidän taitojaan eikä sukupuolta. Tämä onkin ainoa vaihtoehto.

Samoin suomalaisorkestereiden intendenttien ja muun toimistohenkilöstön suuri enemmistö on nykyisin naisia, joten sovinismia ei ole pesiytynyt enää myöskään konserttielämän rakenteisiin. Päinvastoin voisi todeta, että juuri orkesterilaitos näyttäisi olevan varsin vapaa sukupuolisesta syrjinnästä.

Onkin aivan samantekevää, onko säveltäjä nainen tai mies, onko teoksen esittäjä tai kapellimestari nainen tai mies, kunhan vain teos on hyvä ja puhutteleva ja esitys erinomainen. Mitä tulee vanhempaan musiikkiin, tärkeämpää olisikin löytää erinomaisia, syyttä unohdettuja sävellyksiä liian tuttujen klassikoiden vaihtoehdoiksi siitä huolimatta, että erinomaisen unohdetun teoksen säveltäjä on voinut olla myös mies. Jos säveltäjän sukupuolta pidetään tärkeämpänä kuin teoksen laatua, silloin ohjelmistosuunnittelu vääristyy.

---------------------

Kuluva syyskausi ja kevätkausi ovat taloudellisesti ja henkisesti raskaita orkestereille ja oopperataloille kaikkialla maailmassa. Tilanteessa ainoana pienenä lohtuna on, että musiikinystävällä on nyt hyvä tilaisuus laajentaa omaa musiikillista yleissivistystään tai oopperatietouttaan katsomalla konserttien ja oopperoiden striimauksia, jotka monesti ovat ilmaisia. Ne eivät pitemmän päälle pysty korvaamaan tietenkään elävää esitystä, ja odotan jo kiihkeästi sitä hetkeä, kun epidemia on ohi ja konsertti- ja oopperaelämä taas voi jatkua normaalisti.

Kriisin jälkeen elämä voi muodollisesti normalisoitua, mutta aivan ennalleen maailman meno ei varmaan enää palaa, asenteemme tulevaisuuden suhteen muuttuvat ehkä pysyvästikin. Kriisi on tarpeellinen muistutus siitä, että maailma on hyvin haavoittuva, ja nykyisen kaltainen yhteiskunnallinen hyvinvointi ja yltäkylläisyys eivät välttämättä kestä kovin pitkään. Mutta juuri hyvä musiikki jos mikä antaa vaikeassa tilanteessa silti toivoa ja uskoa tulevaisuuteen. 

Kalevi Aho

Orkesterit yhteiskunnallisina toimijoina

Maanantai 27.5.2019 - Kalevi Aho

Menneen kevään pysäyttävimpiä uutisia oli Pariisin Notre Damen kirkon palo. Uutinen ei koskettanut minua uskonnollisista syistä, vaan siksi, että suuret goottilaiset katedraalit kuuluvat vaikuttavimpiin luomuksiin, mihin Euroopassa keskiajalla kyettiin. Katedraaleja rakennettiin suunnattomalla vaivalla sukupolvien ajan. Kölnin tuomiokirkko valmistui vasta 1800-luvulla, 600 vuoden kuluttua sen rakennustöiden aloittamisesta. Notre Dameakin rakennettiin 182 vuotta, ja nyt uhkasi vuonna 1345 valmistunut upea kirkko äkillisesti tuhoutua.

Valtavien katedraalien satoja vuosia kestäneessä rakentamisessa ei ole nykypäivän mittapuiden mukaan mitään järkeä. Niiden ainoana tehtävänä on tarjota suuret tilat uskonnollisille seremonioille, eikä kirkoista koidu kuin jatkuvia ylläpitokustannuksia. Silti kukaan ei halua purkaa niitä. Ilmentäväthän katedraalit oman aikansa ihmisten henkisten pyrintöjen äärimmäistä huippua. Suuret goottilaiset katedraalit rakennettiin ikuisuutta varten. Ne edustavat ihmishengen pyrkimystä äärettömyyteen.

Nämä ei-materiaaliset henkiset pyrinnöt ovat niitä, joita me nimitämme kulttuuriksi. Juuri kulttuurisia arvoja ja kulttuurin merkitystä pyritään kuitenkin nykyisin vähän väliä vähättelemään. Aina kun jossain puhutaan tärkeän kulttuurihankkeen, vaikkapa uuden konserttitalon tai museon rahoittamisesta tai vajaamittaisen orkesterin kasvattamisesta muutamalla muusikolla, hankkeet saattavat kohdata raivoisaa vastustusta. Hyväksyttäviä ovat vain hankkeet, joista kuvitellaan koituvan välitöntä taloudellista hyötyä, tai joiden uskotaan vaikuttavan positiivisesti paikkakunnan kilpailukykyyn ja vetovoimaisuuteen

Kulttuurisia tekijöitä ei edelleenkään kaikilla tahoilla lueta kaupungin tai kansakunnan kilpailukyky- tai vetovoimatekijöihin.

Kuvaavan esimerkin tarjoaa Perussuomalaisten puheenjohtajan Jussi Halla-ahon kulttuurikäsitys, joka saa tavallista enemmän painokkuutta siitä, että hän johtaa varsin suurta puoluetta.

Halla-aho toteaa: ”Ainoa mitattava ja siten kiistatta olemassa oleva ihmisarvo on yksilön instrumentaalinen arvo, ja yhteiskunnassa yksilöt voidaan asettaa arvojärjestykseen sen mukaan, miten paljon heidän kykyjensä puuttuminen heikentäisi yhteisöä. Kaikkein arvokkaimpina pidän maanviljelijöitä, syötäväksi tarkoitettujen eläinten kasvattajia ja rakennusinsinöörejä. […] Asetta käyttävä yksilö on seuraavaksi arvokkain, koska hän suojelee ruokalaaria ja asumusta pedoilta ja vihollisilta. […]. Taiteilijat, papit ja poliitikot ovat pääsääntöisesti turhia […] Kaikki ihmiset ovat instrumentaalisesti eriarvoisia, mutta siitä ei kuitenkaan seuraa vähempiarvoisten kaasuttaminen, ellei siihen ole muuta pätevää syytä.”

Halla-aho kyllä myöntää, että ”maailma on mukavampi paikka, jos siellä on taidetta (uskonnoista ja eduskunnasta en ole ihan varma) ja kielentutkimusta. Mutta jos vene alkaa vuotaa, pidän selvänä, että yli laidan on heitettävä ensimmäisenä vähäarvoisin lasti, ts. taiteilijat ja kielentutkijat.”

Miten sitten on suhtauduttu kulttuuriin ja taiteeseen niissä maissa, joissa vene on vuotanut niin että koko maa on uppoamassa ja sen olemassaolo on uhattuna? Esimerkkeinä voi pitää Neuvostoliittoa 1920- ja 1940-luvuilla sekä Saksaa vuonna nolla, eli vuonna 1945.

Venäjän vallankumouksen jälkeisessä Neuvostoliitossa kommunistisen yhteiskuntajärjestyksen vakiintuminen oli vaikeaa. Uusi järjestelmä oli monen vuoden ajan romahtamaisillaan, minkä seurauksena maassa oli puutetta kaikesta, myös ruoasta. Stalinin järjettömän kollektivisointipolitiikan seurauksena nälänhätä paheni 1920-luvun lopulla monin paikoin kestämättömäksi. 1920-luvun alkupuolella Neuvostoliitossa keskusteltiin kiivaasti, pitäisikö sellaiset porvarilliset ja turhat taidemuodot, kuten ooppera ja orkesterit lopettaa kokonaan. Näin ei tehty, koska todettiin, että yhteiskunta tarvitsee menestyäkseen myös henkistä elämää, kulttuuria. Lisäksi monet koko länsimaisen kulttuurin suurimmista saavutuksista on luotu juuri säveltaiteissa. Nämä piti vain saattaa halvoin pääsylippujen hinnoin kaikkien kansalaisten ulottuville.

Itse asiassa 1920-luku muodosti Neuvostoliiton taide-elämän merkittävän kukoistuskauden, vaikka maa eli suuressa puutteessa. Taiteilijoilla oli suunnaton motivaatio tehdä taidettaan. Toisaalta oli tilaisuus heittää pölyttynein perinne yli laidan ja aloittaa aivan uudenlaiselta pohjalta, kuten tuon ajan neuvostomodernistit tekivät. Toisaalta ajankohta tarjosi mahdollisuuden myös yhteiskunnallisesti osallistuvaan taiteeseen, ja monet ryhtyivät luomaan samalla propagandistista, uutta neuvostovaltaa tukevaa taidetta.

1930-luvulla Neuvostoliiton taide-elämää alettiin kuitenkin suitsia. Modernistiset ilmiöt tuomittiin, ja alettiin kehittää sosialistisen realismin taideteoriaa, johon taiteilijoiden tuli sopeutua. Yhteiskunnallinen kritiikki kiellettiin kokonaan, ja jotkut kirjailijat joutuivat vankileireille ja jopa tuomittiin kuolemaan kansanvihollisina. Säveltäjät säästyivät leireiltä, mutta etevimpiäkin heistä, kuten Šostakovitšia, Prokofjevia ja Hatšaturjania yritettiin Stalinin aikana pistää ruotuun syyttämällä heitä formalisteiksi.

Mikäli taide olisi ollut turhaa ja vähäarvoista, yli laidan heitettävää, siihen ei olisi puututtu. Vallanpitäjät tajusivat kuitenkin paitsi taiteen esteettisen ja propagandistisen arvon, myös sen suuren voiman kertoa suoraan tai epäsuorasti yhteiskunnasta totuuden, eli myös sellaista epämiellyttävää, joita yritettiin pimittää kansalta. Musiikkiin oli hankalinta puuttua, sillä sanomatta suoraan mitään, musiikki voi ilmaista kuitenkin kaiken.

Taiteen merkitys tuli erityisen tärkeäksi Leningradin piirityksen aikaan. Piiritetyn ja nälkää näkevän kaupungin taidelaitoksia ei lopetettu eikä niiden toimijoita siirretty armeijan palvelukseen, vaan koko Kirov-teatteri (nykyinen Mariinski-ooppera) evakuoitiin Permiin, Malyi-teatteri, eli nykyinen Mihailovski-ooppera Orenburgiin, Leningradin filharmonikot Novosibirskiin ja Leningradin konservatorio Taškentiin. Kaupunkiin jäi radio-orkesteri ja operettiteatteri. Radio-orkesteri antoi konsertteja aina vuodenvaihteeseen 1941-42 saakka, jolloin monet muusikot olivat jo ehtineet kuolla nälkään, ja loput olivat niin nääntyneitä, että eivät enää jaksaneet pitää soittimia kunnolla käsissään. Huhtikuun alussa 1942 talvesta hengissä selvinneet aloittivat konserttitoiminnan nälkiintyneinä silti jo uudestaan.

Balettimestari Arkadi Obrant alkoi kesällä 1942 koota kaupungista puolestaan eloon jääneitä tanssijoita, ja kun he olivat kuntoutuneet, Obrantin kokoama tanssiryhmä antoi syyskuusta 1942 lähtien sodan loppuun mennessä peräti 3 000 esitystä rintamalla ja muualla.

Musiikin historiassa vertaansa vailla olevan yhteiskunnallisen merkityksen sai maaliskuussa 1942 Kuibyševissa kantaesitetty Šostakovitšin Leningrad-sinfonia. Erityinen tapaus oli teoksen esittäminen piiritetyssä Leningradissa elokuussa 1942. Esitys oli poikkeuksellisen vaikea järjestää, koska kaupungissa ei ollut enää riittävästi soittokuntoisia muusikoita tämän jättiläiskokoonpanoa vaativan sinfonian esittämiseksi, ja rintamalta piti pyytää avuksi sotilassoittajia. Muusikot joutuivat lisäksi kopioimaan käsin omat stemmansa Leningradiin lennätetystä partituurista.

Kulttuurin merkitystä Leningradin kaupungin kollektiivisessa selviytymisessä ei voi liikaa korostaa.

Sama kulttuurin voima näkyi myös sodanaikaisessa Berliinissä. Kun Berliinin valtionoopperaa pommitettiin huhtikuussa 1941, rakennusta ruvettiin välittömästi kunnostamaan, ja joulukuusta 1942 ooppera jatkoi taas toimintaansa. Vasta uusi tuhoisa pommitus helmikuussa 1945 lopetti Berliinin sodanaikaisen oopperaelämän.

Myös Berliinin filharmonikot konsertoivat koko sodan ajan, eikä orkesterin soittajia siirretty rintamalle. Kaksi kertaa filharmonikot joutuivat etsimään uuden salin, kun edellinen tuhoutui pommituksissa. Berliinin filharmonikot esiintyivät aina huhtikuun loppupuolelle 1945 saakka, jolloin venäläissotilaat olivat saapuneet jo Berliinin laidoille. Orkesteri aloitti vain kuukauden tauon jälkeen konsertoimisensa uudestaan toukokuun lopulla 1945. Ohjelmistossa oli sodan aikana pari kertaa myös Sibeliusta.

Oma lukunsa olivat keskitysleirien orkesterit. Auschwitzissa toimi parhaimmillaan kuusi vankien orkesteria, joista yksi oli tyttöorkesteri, neljä ammattimuusikoista koostuvaa miesorkesteria ja yksi mustalaisorkesteri. Niiden yhtenä tarkoituksena oli tarjota taustamusiikkia leirin kammottavaan arkeen ja jopa säestää julkisia teloituksia. Musiikilla pyrittiin samalla peittämään ja hämärtämään leirin todellinen luonne, kun orkesterit soittivat musiikkia tuhoamisleiriin saapuville uusille ihmisjoukoille. Orkesterit konsertoivat myös leirin natsiupseereille ja muulle henkilökunnalle, ja orkesterien soittajat olivat etuoikeutetussa asemassa leirivankien keskuudessa.

Theresienstadtin keskitysleirin orkesteri oli vielä oma erityistapauksensa. Se soitti klassikkojen lisäksi leirin juutalaissäveltäjien teoksia ja säesti leirin oopperaa. Theresienstadt toimi vierailijoille, kuten Punaisen Ristin tarkkailijoille esiteltävänä mallileirinä, jossa kulttuurielämä oli hyvin vilkasta. Esitykset olivat erittäin suosittuja ja konsertteja piti toistaa useita kertoja.

Musiikista tuli keskitysleireillä keino säilyttää sekä kuulijoiden että muusikoiden identiteetti leirien karmeissa olosuhteissa. Lisäksi leirihenkilökunnalle suunnatut konsertit auttoivat etenkin Auschwitzissa massamurhaa toteuttavia SS-miehiä säilyttämään itsekunnioituksensa rippeet. Samalla musiikki toimi keskitysleireillä vallankäytön välineenä.

Kaiken tämän jälkeen voi taas pohtia, ovatko taiteilijat todella yhteiskunnan vähäarvoisin lasti, ja ovatko esimerkiksi orkesterit sellaisia laitoksia, jotka ensimmäisinä pitää heittää yli laidan, kun vene vuotaa. Pikemminkin tuntuu siltä, että mitä vaikeammat olosuhteet ovat, silloin musiikista kannattaisi luopua vasta viimeksi. Ihmisillä on tarve emotionaalisiin ja esteettisiin kokemuksiin myös äärimmäisissä elämäntilanteissa. Musiikki voi toimia pelastuskeinona, se voi auttaa kestämään hirvittäviäkin olosuhteita antamalla toivoa ja luomalla illuusiota inhimillisyydestä.

Kun natsipuolueeseen kuulumatonta Wilhelm Furtwängleriä syytettiin siitä, että hän toimi Saksan kansallissosialistien valtakaudella Berliinin filharmonikkojen ylikapellimestarina, Furtwängler vastasi, että hän toimi musiikin ja musiikin merkityksen tähden, sillä hänelle suuri musiikki on pyhää. Furtwängler ja Berliinin filharmonikot halusivat tuoda kauneutta sekä musiikin antamaa lohtua ja inhimillisyyttä myös keskelle julmaa sota-aikaa.

Orkestereilla oli siis poikkeuksellisen tärkeä yhteiskunnallis-sosiaalinen funktio Neuvostoliitossa ja Saksassa juuri silloin, kuin maiden tilanne oli vaikeimmillaan ja ne olivat romahtamaisillaan. Tämän hetken maailmassa, jossa yltäkylläisyys vallitsee, orkesterien konserteilta ja koko taide-elämältä puuttuu vastaava eksistentiaalinen merkitys.

Orkesterien ongelmana on nykyisin myös se, että koska musiikki on olemukseltaan näkymätöntä ja abstraktia, sen on aikaisempaa vaikeampi päästä kunnolla esille kaikessa visuaalisuuteen perustuvassa informaatiotulvassa. 1920-luvun Neuvostoliitossa ja sota-ajan Berliinissä ei ollut televisioita ja tietokoneita, mutta tällä hetkellä kuvallinen viestintä hallitsee kaikkea. Televisiosarjat ja toimintaelokuvat voittavat huomiossa musiikin. Eikä musiikki ole kieltä, se ei kerro konkreettista tarinaa, ellei siihen liitetä laulettavaa tekstiä tai sanallista ohjelmaa.

Klassisen musiikin kilpailijaksi on tullut lisäksi kevyt musiikki, jolle on vaadittu samaa statusta ja arvostusta kuin taidemusiikille. Päivälehtien kulttuurisivuilla kevyt musiikki ja viihde onkin jo voittanut kilpailun palstatilasta ja huomiosta. Uutisarvoisimpia kulttuurisivuillakin ovat julkkistaiteilijat, yleensä viihteen ja popmusiikin parista. Klassisella musiikilla ei ole niihin verrattava uutisarvoa.

Vaikka tähtikultti-ilmiötä esiintyy myös orkesterielämässä, taidemusiikki ei onneksi perustu samassa määrin tähtikultille kuin kevyt musiikki. Eikä orkesterien tarvitse iskelmätähtien tavoin ajatella hetken suosiota, joka parin vuoden päästä voi olla jo ohi.

Orkesterit voivat keskittyä sisältöön, itse musiikkiin. Silti orkesterilaitoksen kannattaisi näkyä myös aktiivisempana yhteiskunnallisena toimijana, jotta se näinkin voisi perustella olemassaolonsa oikeutuksen päättäjien silmissä. Pelkät kulttuuriset arvot ja traditiot eivät näytä monille poliitikoille enää riittävän siitä huolimatta, että klassinen musiikki vuosisatojen aikana kehittyneine perinteineen on merkitykseltään vähintäänkin samanarvoista kuin goottilaiset katedraalit. Eikä orkesterien budjettiin leikkauksia kannattaville kunnallispoliitikoille näytä aina riittävän edes se, että orkesteri tai siitä muodostetut kamariyhtyeet ovat voineet konserttiensa lisäksi tehdä arvokasta sosiaalista työtä esiintymällä sairaaloissa ja vanhainkodeissa tai tekemällä maakuntakiertueita.

Tämän hetken yleiset poliittis-yhteiskunnalliset tendenssit ovat huolestuttavia ja tuovat suoraan mieleen 1930-luvun. 1930-luvun diktatuureilla sekä Saksassa että Neuvostoliitossa oli yhteisiä piirteitä, jotka salakavalasti ovat alkaneet voimistua myös nykypäivän maailmassa. Niitä olivat tieteen ja taiteen valjastaminen ideologian palvelukseen, ideologialle sopimattoman tiedon vaimentaminen ja huomiotta jättäminen, uuskonservatiivinen isänmaallisuus, puhe kansakunnan kunniasta ja rodullisesta puhtaudesta, taiteen jakaminen oikeaan ja väärään, valepuhe, näennäistieteet ja uskonnon korvikkeet, kuten rotuoppi, okkultismi, astrologia ja kreationismi, ja viimeisenä tiettyjen kansanryhmien syyttäminen kaikesta mahdollisesta pahasta.

1930-luvun kanssa on yhteistä myös sotateollisuuden vaikutusvallan kasvu ja maailman asevarustelun kasvaminen ennätyssuureksi, ikään kuin kaikkialla oltaisiin valmistautumassa suursotaan. Kun Suomessa puhuttiin aluksi noin 40 uuden hävittäjälentokoneen hankkimisesta, niin viime hallituksen puolustusministeri Jussi Niinistö esitti, että uusia huippukalliita hävittäjiä pitäisi ostaakin 100 kappaletta, ikään kuin Suomen pitäisi valmistautua hyökkäyssotaan eikä pelkästään vain varautua puolustamaan itseään.

​Huolestuttava uusi piirre on lisäksi koululaitoksessa tapahtunut muutos – nykyisissä suomalaisissa opetussuunnitelmissa kouluopetusta on ohjattu määrätietoisesti markkina- ja kilpailukoulun suuntaan sivuuttaen sen, että koulutuksen yhden keskeisen tehtävän tulisi olla kaikille yhteisen laajan yleissivistyspohjan luominen ja kasvattaa kykyä kriittiseen ajatteluun. Kun Suomessa on ideologisin syin heikennetty aikaisemmin maailman parhaaksi arvioitua koulutusjärjestelmää, maamme on nyt pudonnut Pisa-tutkimuksissa entisiltä kärkisijoiltaan.

Orkesterilaitoksen tehtävänä ei ole tietenkään ratkaista yhteiskunnan konkreettisia ongelmia. Mutta aika ajoin orkesterit voisivat rakentaa konserttikokonaisuuksia, jotka ottavat suoraan kantaa myös ajankohtaisiin asioihin pannen kuulijat ajattelemaan ylipäänsä maailmamme tilaa. Tätä voisi tehdä keskittämällä konsertit silloin tällöin tietyn yhteiskunnallisen teeman ympärille. Teemoja voisivat olla vaikka ”musiikki ja ideologia”, ”kielletty musiikki”, ”musiikki, luonto ja ympäristö”, ”musiikki ja sukupuoli”, ”taiteen kautta välittyvät arvot”, ”kapinallinen musiikki” tai ”musiikki ja uskonnot”, vain muutaman mahdollisen konserttiteeman mainitakseni.

Näiden konserttien käsiohjelmaan voisi tilata eteviltä kirjoittajilta laajahkoja, konsertin teemaa syvällisesti taustoittavia esseitä vähään samaan tapaan kuin RSO taustoitti Mahler-sarjaansa käsiohjelmiin liitetyin essein. Tällaisia ohjelmia kuulija ei heitä konsertin jälkeen pois, vaan niiden kautta konsertin sanomaan tulee palatuksi uudestaan myöhemminkin.

Toisena tehtävänä olisi löytää oman aikamme musiikista teoksia, jotka todella kykenevät liikuttamaan ja puhuttelemaan yleisöä myös emotionaalisesti. Näin kuulijat saisivat uskoa tulevaisuuteen, uskoa siihen, että myös nykyajan lähtökohdista voidaan luoda jotain yhtä pysyväarvoista kuin entisaikaan. Kun aikanaan Sibeliuksen, Šostakovitšin tai Prokofjevin parhaat teokset levisivät heti kaikkialle, nykysäveltäjien kohdalla näin ei välttämättä enää tapahdu, vaikka kantaesitys olisi ollut miten menestyksekäs hyvänsä. Yhtenä syynä on se, että sinfoniakonserttien musiikin kaanon on liian vakiintunut, eikä sitä haluta murtaa ja arvioida uudestaan lisäämällä siihen uusia teoksia. Uusille teoksillehan ei saa tilaa muuten kuin esittämällä hiukan harvemmin vanhojen mestareiden sävellyksiä.

Oopperoiden ja sinfonioiden kohdalla klassisen musiikin kaanon on erityisen jähmettynyt. Omalta kohdaltani voin kertoa yhden esimerkin. Eräs tunnetuimmista suomalaiskapellimestareista totesi minulle kerran, että hän pitää sinfonioistani, haluaisi joskus perehtyä niihin tarkoin ja johtaa myös varhaisempaa tuotantoani, kuten 4. sinfoniaa. Hän jatkoi kuitenkin, että ”tätä ei tosin varmaan tule tapahtumaan ennen kuin säveltäjä on kuollut”.

Lopuksi orkesterit voisivat ottaa kantaa yhteiskuntaan vastaavalla tavalla kuin Sinfonia Lahti on ottanut kantaa ilmastonmuutokseen toteuttamalla orkesterin hiilivapaa-hanketta. Viime vuonna se palkittiin innovaatiopalkinnolla kansainvälisessä klassisen musiikin messutapahtumassa Classical:NEXTissa Rotterdamissa. Hankkeen avulla Sinfonia Lahden toiminta pyritään muuttamaan asteittain hiilineutraaliksi. Näin orkesteri haluaa lisätä yleistä tietoisuutta siitä, että kaikkien kansalaisten on tehtävä voitavansa säilyttääksemme elinympäristömme myös tuleville sukupolville.

Suomalaisella orkesterilaitoksella ja klassisella musiikilla ovat asiat keskimäärin hyvin. Orkesterisoiton taso on maassamme parempi kuin koskaan ennen, ja konserteissa käy runsaasti kuulijoita. Maa on täynnä taidemusiikin kesäfestivaaleja. Helsingin ulkopuolella toimii myös aktiivisia oopperayhdistyksiä, ja maakunnissa esitetään jatkuvasti uusia suomalaisoopperoita.

Tähän hyvän tunteeseen ei voi kuitenkaan liiaksi tuudittautua, sillä kun seuraava lama tulee, voi olla melkein varma, että kulttuurilaitokset ovat taas ensimmäisinä tulilinjoilla. Mutta aina vaikeampi on kiistää orkesterilaitoksen merkitystä, jos orkesterit konserttien ohjelmistoilla ja muilla aktiviteeteillaan tulevat huomioiduiksi myös aktiivisina yhteiskunnallisina toimijoina.

Kotkan 54. orkesteripäivien avauspuhe 24.5.2019

Kalevi Aho

Talous vain taloutta varten?

Tiistai 4.4.2017 - Kalevi Aho

Onko talous olemassa vain taloutta varten? kysyi Kalevi Aho Mikkelin orkesteripäivien avauspuheessaan 31.3.2017. Ohessa siitä lyhennelmä.

”Pohjoismaita on totuttu maailmanlaajuisesti pitämään orkesterielämän esikuvamaina. Orkesterielämän kukoistuksen tärkeänä tekijänä on ollut Pohjolassa, että riittävä julkinen tuki on mahdollistanut tämän taidemuodon olemassaolon. Siinä ohessa suomalainen luova säveltaide kohonnut maailmanmaineeseen, koska suomalaisorkesterit eivät ole tyytyneet ohjelmistoissaan pelkästään klassikkoihin, vaan ovat halunneet samalla mahdollisuuksiensa mukaan tilata ja esittää teoksia eläviltä säveltäjiltä.
Pohjoismaissakin on joillakin tahoilla alettu kuitenkin kyseenalaistaa sitä, pitääkö julkisin varoin subventoida orkestereita, teattereita ja museoita enää siinä määrin kuin aikaisemmin.

Keski-Euroopassa kulttuurinvastaisen kehityksen tiennäyttäyttäjänä on ollut Hollanti. 2010-luvun alussa Hollannin silloinen konservatiivihallitus supisti maan kulttuuribudjettia 25 prosentilla, ja kristillisdemokraattinen kulttuuriministeri Marja Van Bijsterveldt yritti muun muassa sulkea radion musiikkitalon henkilökuntineen ja lopettaa samalla radion sinfoniaorkesterin, radion kamariorkesterin, Metropole-orkesterin, radiokuoron sekä radion maailmankuulun musiikkikirjaston. Myös Itävallassa on keskusteltu radio-orkesterin lopettamisesta.

 Pohjoismaista Tanska on ensimmäisenä alkanut seurata samoja trendejä. Tanskan uusi, liberaalia oikeistoa Venstreä edustava kulttuuriministeri Mette Bock kertoi maaliskuun alussa tavoitteestaan lakkauttaa Tanskan radion piiristä sekä radio-orkesteri että radiokuoro ja myydä lisäksi radion uusi, vuonna 2009 käyttöön otettu konserttitalo pois. Bockin mielestä radio-orkesteri pitäisi siirtää Kuninkaallisen oopperan hallintaan. 

Mette Bockin mielestä Tanskan radiosta pitäisi tehdä pelkkä uutisiin ja dokumentteihin keskittyvä mediatalo. Myös Suomessa kaikki tämänhetkiset hallituspuolueet ovat ilmaisseet tyytymättömyytensä nykyisen kaltaiseen Yleisradioon. Viimeksi Oulun läänin kokoomusnuoret julisti maaliskuun alussa, että ”ihmisten on aika herätä ja vaatia aidosti vapaata ja valtiosta riippumatonta mediaa.” Nykyistä Yleä he pitivät veronmaksajille liian kalliina ”fillarikommunistien” äänitorvena.

Jos radio- ja televisiotoiminta yksityistettäisiin, kuten kokoomusnuorten toive on, silloin Suomessakin pitäisi heittää hyvästit radio-orkesterille. Linjassa sen kanssa tosin olisi, että Yleisradio on jo aikaisemmin lopettanut kamarikuoronsa, erinomaisen musiikkistudionsa ja vähentänyt lisäksi koko ajan omaa draamatuotantoaan. Miten mahtaa siis käydä Yleisradion omalle musiikki- ja draamatuotannolle 10-20 vuoden päästä, kun uusi nuori poliitikkosukupolvi on astunut Suomessa valtaan? Ylen kimpussa ovat olleet myös Keskustapuoleen ja Perussuomalaisten poliitikot aivan samasta syystä: Ylen tiedonvälitys ei muka ole ollut tasapuolista. Poliitikkoja näyttää erityisesti närkästyttävän se, että Ylessä on toiminut myös kriittisiä toimittajia, jotka ovat halunneet kaivella asioiden taustoja. Jotkut kaikkein parhaista toimittajista ovatkin jättäneet talon, koska eivät halua alistua poliitikkojen talutusnuoraan. 

 

Kriittinen journalismi ja kulttuuri ovat vielä paljon pahemmassa jamassa Yhdysvalloissa Donald Trumpin tultua valituksi presidentiksi. Itselleen epämieluisat totuudet Trump on julistanut yleensä pelkiksi valetieteen ja valemedian valeuutisiksi. Kun myös Venäjällä ja Kiinassa totuudeksi hyväksytään ennen kaikkea vain vallanpitäjille mieluiset asiat, ja kun totuutta ja todellisuutta vääristelevät populistiset ja nationalistiset tendenssit ovat vallalla myös Turkissa, Puolassa, Unkarissa ja vahvoilla lisäksi Hollannissa ja Ranskassa, herää kysymys, ovatko demokratian saavutukset sittenkin vain pelkkä pieni väliepisodi ihmiskunnan kehityksessä. Eli olemmeko taantumassa kohti tilannetta, jossa luulot, huhut ja asenteet korvaavat todellisuuden myös yhteiskunnallisessa päätöksenteossa.  

Ihmisten suhde tietoon on siitä omituinen, että tietoa ei kerrassaan haluta ottaa vastaan, jos se sotii aikaisemmin omaksuttuja näkemyksiä vastaan. Kaikesta informaatiosta pyritään vastaanottamaan vain sellainen, joka vahvistaa ja tukee omia näkemyksiä.  

Kaikki tämä koskee myös suhdetta kulttuuriin ja kulttuurin rahoitusta. Olen puhunut aikaisemmin useaan otteeseen Boinkum Benson Konlaanin Ruotsissa 2000-luvun alussa julkaisemasta erittäin perusteellisesta tutkimuksesta, jossa hän vastaansanomattomasti todisti, että kulttuuria ja terveydenhoitoa ei pitäisi yhteiskunnallisessa päätöksenteossa asettaa vastakkain. Nimittäin ne ihmiset, jotka harrastavat kulttuuria, elävät pitempään ja terveempinä kuin kulttuuria harrastamattomat, ja kulttuurin harrastamisen aloittaminen myöhäisessä iässäkin parantaa suoraan hyvinvointia. Kulttuurilaitosten lakkauttamisen sijaan kunnille tulisi edullisemmaksi saada asukkaat kulttuuriharrastusten pariin, sillä tämä tulisi lopulta paljon halvemmaksi kuin se, että ihmiset päästetään sairastumaan ja dementoitumaan ja heitä hoidetaan hoitokodeissa. 

On myös todistettu, että kulttuuriin panostaminen on kunnille puhtaasti taloudellisestikin kannattavaa, sillä jokainen kulttuuriin sijoitettu euro maksaa itsensä takaisin suoraan tai epäsuorasti paikkakunnan erityisolosuhteista riippuen kaksin-kuusinkertaisesti, ja festivaalipaikkakunnilla taloudellinen hyötysuhde on vielä monin verroin tätäkin suurempi.

Lisäksi kulttuurilla on kolmaskin, kaikkein suurin etu: hyvä taideteos, kirja, elokuva, sävellys tai teatteriesitys esittää aina asiat osittain totutusta poikkeavassa, yllättävässä valossa. Siksi taide saattaa pakottaa ajattelemaan asioita uusiksi, jolloin se voi auttaa pääsemään eroon omista pinttyneistä ennakkoluuloista ja ajatuksellisista lukkiutumista. Toisin sanoen taiteen harrastaminen lisää ihmisten innovatiivisuutta, käyttääkseni nykyistä muotisanaa. Ja tämä vaikuttaa vireyttävästi paikkakunnan koko henkiseen ja luovaan ilmapiiriin.  

Silti kun kunnat tekevät säästöpäätöksiä, kulttuurimenot ovat yleensä ensimmäisinä leikkauslistalla. Miksi? Siksi että kulttuuriin sijoittamisen moninaista hyötyä ei millään haluta uskoa, vaikka tutkimukset mitä osoittaisivat. Ehkä kunnallispoliitikot ajattelevat, että tämä on vain sitä Trumpkin haukkumaa kaiken maailman dosenttien valetiedettä. Tai sitten ajatellaan, että kun kulttuurin yleistä merkitystä ei pystytä suoraan näyttämään kunnan tilinpäätösluvuista, silloin sellaista ei kerrassaan voi olla olemassa.  

Olen myös jo monesti aikaisemmin puhunut siitä, miten useat tutkimukset ovat yhtäpitävästi osoittaneet soiton harrastamisen positiivisen merkityksen lapsen henkiselle kehitykselle. Ne lapset jotka soittavat, kehittyvät luovemmiksi, henkisesti tasapainoisemmiksi, kielellisesti ja matemaattisesti älykkäämmiksi, emotionaalisesti kypsemmiksi ja muut paremmin huomioon ottaviksi kuin ne jotka eivät soita. Juuri yhteisen musisoinnin avulla myös maahanmuuttajalapsia on ollut paljon helpompi sopeuttaa uuteen yhteiskuntaan, ja tämä on vähentänyt samalla tehokkaasti molemminpuolisia ennakkoluuloja. Miten tämä puolestaan näkyy suomalaisessa kouluopetuksessa? Siten että musiikin ja muiden taideaineiden opetusta on Suomen kouluissa koko ajan vähennetty, kun sitä päin vastoin pitäisi erityisesti ala-asteella lisätä. Vastoin kaikkien psykologien suosituksia, Suomen kouluista on lopetettu myös kaunokirjoitus, eli suomalaislapsilta on nyt riistetty mahdollisuus kehittää oma persoonallinen käsialansa. Lisäksi on vähennetty jopa äidinkielen ja historian opetusta.

Koululaitosta ollaan kehittämässä Suomessa jonkinlaiseksi käytännön työelämään ja korkeakouluihin tähtääväksi preppauslaitokseksi, ja samalla ollaan unohtamassa koululaitoksen yleissivistävä merkitys.  

Miten kuitenkaan voi kuvitella, että ilman kunnon sivistyspohjaa ja ilman oman äidinkielen kunnollista hallintaa voitaisiin kasvattaa kansalaisia, jotka pystyisivät tekemään aikanaan viisaita ja kauaskantoisia yhteiskunnallisia päätöksiä? Tutkimusten mukaan suomalaisten yleinen älykkyysosamäärä nousi aina vuoteen 1997 saakka, josta lähtien se on pikkuhiljaa alkanut laskea. Syynä ei ole väestön geneettinen rappeutuminen, vaan se, että lapset eivät joudu käyttämään aivojaan enää yhtä monipuolisesti kuin aikaisemmin, eli syynä ovat paljolti myös kouluopetuksessa tapahtuneet muutokset. Moderni maailma tietokoneineen ja sosiaalisen median ilmiöineen ei siis näytäkään kehittävän kansalaisia vaan päinvastoin tyhmistävän heitä. Mitä hatarammalla pohjalla on yleissivistys, sitä todennäköisempää on, että kaikenlaiset lumetotuudet, huhut, ennakkoluulot ja suoranainen taikausko muodostuvat ihmisten mielessä todellisuuden ja totuuden korvikkeeksi.

Voi olla vain kateellinen sille, miten Virossa suhtaudutaan näihin samoihin tutkimuksiin, jotka Suomessa on torjuttu. Ensi vuonna myös Viron valtio tulee sadan vuoden ikään, ja yhtenä satavuotisprojektinaan Viro on päättänyt sijoittaa 1,3 miljoonaa euroa siihen, että jokaiselle virolaislapselle hankittaisiin oma soitin. Päin vastoin kuin Suomessa, Viron hallitsevat poliitikot näyttävät siis uskovan siihen, että lasten musiikin harrastamisella on suuria positiivisia vaikutuksia, ja soittaminen auttaa kehittämään lapsista fiksumpia aikuisia.  

Kun Suomi tänä vuonna täyttää 100 vuotta, kulttuurin asemaa ei meillä suinkaan vahvisteta, vaan koko taidelaitosten valtionosuusjärjestelmä on perusteellisen uudistuksen kohteena, minkä seurauksen monien taidelaitosten tulevaisuus on päinvastoin vaakalaudalla. Kun Suomessa kulttuuribudjetti on vuodesta toiseen pysynyt vaikeaan taloustilanteeseen vedoten samana, runsaassa 450 miljoonassa eurossa, Ranskassa pelkästään museot saivat tänä vuonna peräti 3 miljardia euroa valtiontukea, ja maan kulttuuribudjettia kasvatettiin 12 %, vaikka taloustilanne on ollut vaikea Ranskassakin. Myös ranskalaiselle tieteelle ja tutkimukselle tuli merkittävä lisäpanostus, päinvastoin kuin Suomessa. 

Saksassa ollaan puolestaan oltu ylpeitä Berliinin uudesta Pierre Boulez -konserttisalista sekä erityisesti Hampurin Elbphilharmoniesta. Vaikka Elbphilharmonie tuli maksamaan kymmenen kertaa enemmän kuin alun perin oli budjetoitu, sali tehtiin viimeisen päälle alkuperäisten suunnitelmien mukaiseksi turvautumatta erilaisiin toimivuutta haittaaviin säästöratkaisuihin, kuten Helsingissä tapahtui sekä Oopperatalon että Musiikkitalon rakentamisen yhteydessä. Seurauksena on, että Hampurissa konserttitalosta on tullut suoranainen kaupungin uusi symboli ja turistimagneetti.  

Yksi aikamme muotisanoista on tulosvastuu. Suomen kulttuurilaitoksista juuri orkesterilaitos on vuodesta toiseen osoittanut tulosvastuunsa suorastaan häikäisevästi. Soiton taso on kaikkialla Suomessa vuosi vuodelta kohonnut. Lisäksi viime vuonna Suosion jäsenorkestereiden konserteissa kävi taas enemmän yleisöä kuin koskaan aikaisemmin, eli kuulijamäärä oli 1.303.034. Ja tästä luvusta puuttuvat vielä yhdistykseen kuulumattomien orkesterien konsertit tai Savonlinnan oopperajuhlien kaltaisten festivaalien yleisö. Luku on erittäin suuri, sillä jopa kaikista massaurheilulajeista vain jääkiekko voitti yleisömäärässä orkesterikonsertit – jääkiekkoliigan otteluissa oli kaudella 2015-16 katsojia 1.938.000. Saksassa orkesterikonserteissa kävi jopa 40 prosenttia enemmän yleisöä kuin Bundesliigan jalkapallo-otteluissa. On siis turha väittää, että klassinen musiikki on vain melko harvojen elitistinen harrastus, tai että orkesterit eivät muka tavoita yleisöään. 

Jotta meneillään olevan valtionosuusuudistuksen tavoitteet, eli alueellisuus ja mahdollisten uusien toimijoiden saaminen valtionosuuden piirin toteutuisivat, ainoa keino on, että kulttuurimäärärahoja lisättäisiin. Nykyisellä kulttuuribudjetilla uusia toimijoita voidaan ottaa mukaan vain, jos joko henkilötyövuoden hintaa edelleen lasketaan, jolloin samalla valtionosuutta nauttivat laitokset pannaan entistä suurempaan kurimukseen, tai sitten pudotetaan joitakin nykyisistä taidelaitoksista valtionosuuden piiristä. En kuitenkaan keksi yhtäkään kaupunginorkesteria, joka ei olisi valtionosuuttaan erinomaisesti ansainnut. 

Klassisen musiikin koko kenttä, eli suomalainen luova ja esittävä säveltaide on ollut kaiken lisäksi maamme parhaita vientivaltteja ja esikuvia ulkomailla. Kulttuuriin sijoitetut rahat ovat todella maksaneet itsensä takaisin, eikä läheskään samaa hyötysuhdetta ole ollut vaikkapa sillä 40 miljoonalla, jonka valtio on vuosittain sijoittanut täysin kaupallistuneeseen huippu-urheiluun. 

Voi myös kyseenalaistaa sen, pitääkö valtion tai kuntien tukea sellaisia kaupallisia hankkeita, joissa tuen saajana on kansainvälinen suuryritys. Myös Suomen maakuntaliitot voisivat arvioida uudestaan tukipolitiikkaansa. Lapissa Lapin liitto on määritellyt keskeiseksi tehtäväkseen maakunnan ja sen kuntien yhteisten etujen valvonnan, henkisen ja aineellisen vaurastumisen edistämisen sekä maakunnan kehittämisen kunnallis-, sosiaali-, terveys-, kulttuuri-, koulutus-, ympäristö- ja elinkeinoasioissa yhteistyössä alueen kuntien kanssa.  

Käytännössä tämä on tarkoittanut pelkästään aineellisten hankkeiden edistämistä ja talouden asettamista kulttuuri- ja ympäristöarvojen edelle. En tiedä yhdenkään Suomen maakuntaliiton tukeneen merkittävästi kulttuurihankkeita. Perusteena on ollut aina, että kaupallisemmat projektit ovat etusijalla, koska ne tuovat työllisyyttä seudulle. Tällä perusteella Kemijoki-yhtiöön kytkyssä oleva Lapin liitto on viime marraskuussa esittänyt jälleen kerran, että Vuotoksen tekoallas pitäisi sittenkin rakentaa, vaikka korkein hallinto-oikeus jo vuonna 2002 määräsi alueen rakennuskieltoon, ja se liitettiin myöhemmin natura-alueeseen. Samoin Kainuun liitto on voimakkaasti puhunut Talvivaaran kaivoksen puolesta. Voi kuitenkin kysyä, kumpi on tärkeämpää, jonkin verran työpaikkoja pariksi kymmeneksi vuodeksi, vai valtavan luonnonkauniin alueen täydellinen tuho, kuten juuri Talvivaaran kohdalla on tapahtunut? 

Myös kulttuuri luo työpaikkoja, eivätkä ne tuota ympäristötuhoa. Lisäksi kulttuuri luo seudulle henkistä ja fyysistä hyvinvointia, viihtyvyyttä ja houkuttelevuutta. Maakuntaliittojen kannattaisi pohtia, eikö niiden olisi järkevämpää sijoittaa vastaisuudessa huomattavasti enemmän juuri kulttuuriin kaikkien taloudellisesti epävarmojen ja ympäristölle tuhoisien kaupallisten tukihankkeiden sijaan.

 

On paradoksaalista, että vaikka maassamme on varallisuutta enemmän kuin koskaan, elintason jatkuva nousu näyttää johtavan kaikkien välittömästi materian kasvattamiseen liittymättömien toimintojen kitkemiseen sen sijaan, että luotaisiin entistä paremmat edellytykset ei-materiaalisen kulttuurin viljelylle sekä koulutukselle ja tutkimukselle. Mitä hyötyä on siis vauraudesta, jos sillä ei haluta rahoittaa todellista henkistä hyvinvointia ja viihtyvyyttä, vaan talouden kuvitellaan olevan olemassa pelkästään taloutta varten?”