Orkesterimusiikkia sodan varjossa

Torstai 5.5.2022 - Kalevi Aho


Avauspuhe Suomen Sinfoniaorkesterit ry:n 57. valtakunnallisilla orkesteripäivillä 4.5.2022


Hyvät Tampereen orkesteripäivien osallistujat!

Keväästä 2020 alkaen elämää ja yhteisöllistä toimintaa on kaikkialla lamaannuttanut maailmanlaajuinen koronaepidemia. Nyt kun kulttuurielämäkin on lopultakin alkanut vähitellen taas normalisoitua, kaiken ylle Euroopassa on laskeutunut sodan varjo Venäjän hyökättyä Ukrainaan. 

Tämän seurauksena uusi maailmanlaajuinen varustelukierre on taas alkanut. Ikään kuin hampaisiin asti aseistautumisessa ja sotilasliitoissa olisi perimmäinen takuu rauhalle ja kaikki muu olisi vain epärealistista puuhastelua. Aseet eivät ole kuitenkaan koskaan ratkaisu, vaan surkea osoitus siitä, että kaikki on mennyt pieleen. Kukaan ei puhu enää aseidenriisunnasta, vaikka ainoastaan maailmanlaajuinen aseidenriisunta antaisi todellista toivoa pysyvästä rauhasta. Historiahan on toistuvasti osoittanut, että voimistunut militarismi johtaa aina vain uusiin sotiin, hankittuja aseita kun tulee kiusaus myös käyttää.

Ukrainan sodan vaikutukset ovat heti alkaneet näkyä myös musiikkielämässä. Konserttien ohjelmistoja on muutettu ja venäläisiä muusikkoja asetettu boikottiin. Sodalla voi olla huomattavia vaikutuksia myös taidelaitosten talouteen. Kun sotilasmenoja on alettu rajusti kasvattaa, rahat pitää ottaa muista kohteista, ja ensimmäisinä kärsijöinä voivat olla julkiset palvelut ja kulttuuri. 

Ukrainan sodan aloittaminen on käsittämätön virhearvio Venäjältä ja sen johtajalta Vladimir Putinilta. Samalla tulee masentunut olo siitä, että mitään ei tunnuta opitun suurvaltojen aikaisemmista sotaseikkailuista. Jopa maailman suurin sotilasmahti Yhdysvallat joutui lopulta perääntymään Vietnamista, Irakista ja Afganistanista, kun ensiksi oli raunioitettu nämä maat jokseenkin täysin. Varmaan vastaavasti käy aikanaan myös Venäjälle, ja täysin turhan sodan seurauksena jäljelle jää vain osittain tuhottu Ukraina.

Voi kysyä samalla, ovatko läntisen Euroopan maat, Yhdysvallat ja myös Ukraina itse tehneet joitakin perustavia virheitä, joiden seurauksena Venäjä provosoitui hyökkäämään Ukrainaan. Kysymys on ennen kaikkea Natosta, jota Venäjä on koko ajan pitänyt turvallisuusuhkana itselleen. Ukrainan kohtalo ratkaistiin mahdollisesti jo neljätoista vuotta sitten, huhtikuun alussa 2008 Naton pitäessä huippukokoustaan Bukarestissa. Ukrainan presidentti Viktor Juštšenko ja Georgian presidentti Mikheil Saakašvili olivat sitä ennen ilmoittaneet maittensa halukkuudesta päästä Naton jäseniksi. Heitä tuki voimakkaasti Yhdysvaltain presidentti George W. Bush, ja Bukarestin kokouksessa Nato laatikin julkilausuman, jossa lähiajan tavoitteeksi otettiin näiden maiden liittäminen Natoon. Ranska ja Saksa vastustivat julkilausumaa, mutta nämä maat jäivät kokouksessa vähemmistöön.

Tavatessaan George W. Bushin 4.4.2008 Vladimir Putin lausui hänelle ärtyneenä, että mikäli Ukraina ja Georgia hyväksytään Naton jäseniksi, Venäjä voi pyrkiä irrottamaan Krimin ja Itä-Ukrainan silloisen Ukrainan alueesta[1]. Putin oli lausumassaan tosissaan, sillä neljä kuukautta myöhemmin, elokuussa 2008 seurasi Georgian ja Venäjän lyhyt sota, jonka seurauksena Venäjä tunnusti Georgiasta erotettujen Etelä-Ossetian ja Abhasian itsenäisyyden. Vuonna 2014 Venäjä valloitti Krimin ja nyt sitten soditaan Ukrainassa. 

Mutta kuten jo totesin, Ukrainan sodan aloittaminen on Venäjältä ja Vladimir Putinilta katastrofaalinen virhearvio. Venäjästä tuli kerralla hylkiövaltio, ja voi kestää todella kauan, ennen kuin luottamus maahan saadaan palautetuksi ja normaali kanssakäyminen sen kanssa voi taas jatkua.

Samalla on käynyt myös ilmi maailmanpolitiikan tekopyhyys, valikoivuus ja rahan valta politiikan teossa. Venäjälle on aivan oikeutetusti asetettu erittäin ankarat talouspakotteet, jotka toivottavasti lyhentävät sotaa. Voi kysyä kuitenkin, miksei yhtä ankaria talouspakotteita ole asetettu jo kauan sitten myös Saudi-Arabialle, joka on vähintäänkin Venäjän veroinen diktatuurivaltio ja on aiheuttanut Jemeniin tämän hetken pahimman humanitäärisen katastrofin maailmassa. Miksei ole rangaistu Turkkia sen hyökättyä Syyriaan ja sortaessaan kurdivähemmistöään tai miksei Israelia Gazan siviilikohteiden pommittamisesta?

Kaikki sodat ovat johtaneet välittömästi myös siviiliväestöön kohdistuneisiin sotarikoksiin. Jos sota itsessään on suuri rikos ihmisyyttä kohtaan, onhan siinä vihollisen, ihmisyksilön tappaminen suoranainen laillistettu ja tavoiteltu päämäärä. Sotarikoksista eivät ole koskaan joutuneet tuomiolle kuin häviäjät, kuten Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynnissä ja muissa myöhemmissä oikeudenkäynneissä pahimmat natsit. Voittajavaltioiden sotarikolliset sen sijaan palkitaan ansiomerkein, kuten Saksan kaupunkien terroripommitusten suunnittelija Arthur Harris, jolle Winston  Churchill myönsi myöhemmin  aatelisarvon, ja jonka patsas seisoo Lontoon keskustassa. 

On turha kuvitella, että myöskään Ukrainan sodan sotarikollisia saataisiin oikeuden eteen, ellei sitten Venäjän nykyiset johtajat syöstä vallasta. 

Ukrainan sota vaikuttaa dramaattisesti myös eurooppalaiseen kulttuurielämään. Monet venäläiset muusikot ja kapellimestarit ovat joutuneet pannaan lännessä. Edes nuoria opiskelevia venäläismuusikoita ei hyväksytä nyt länsimaisiin soitinkilpailuihin, ei myöskään Helsingin Sibelius-viulukilpailuun, ikään kuin hekin olisivat syyllisiä sotaan. Yksi maailman tärkeimmistä musiikkikilpailuista, Moskovan Tšaikovski-kilpailu on puolestaan erotettu kansanvälisten musiikkikilpailujen liitosta.

Jopa venäläiseen musiikkiin on alettu suhtautua joillakin tahoilla torjuvasti. Puolassa on Šostakovitšin musiikkia vaihdettu muuhun. Cardiffista taas poistettiin maaliskuussa ohjelmasta Tšaikovskin alkusoitto ”1812”, ikään kuin Tšaikovskikin olisi vastuussa nykyisestä Ukrainan sodasta. 

Venäläismuusikoilta vaaditaan nyt joko emigroitumista länteen, tai ainakin voimakasta julkista kannanottoa, jossa he tuomitsevat Ukrainan sodan, jotta he voisivat esiintyä muualla. Tätä on perusteltu sillä, että aivan jokaisen venäläisen olisi kannettava vastuu maansa toimista Ukrainasta, koska ovat valinneet Putinin presidentikseen. Mutta voiko tällaista kannanottoa antaa sellainen muusikko, joka on perhe- tai muista syistä päättänyt jäädä asumaan kotimaahansa? Seurauksena voisi olla täydellinen esiintymiskielto, ja uhkana on lisäksi jopa 15 vuoden vankilatuomio ja suuret ongelmat muusikon muulle perheelle. Tällaisten vaatimusten asettaminen on kaiken lisäksi hiukan tekopyhää, sillä eihän Vietnamin, Irakin tai Afganistanin sotien aikana myöskään amerikkalaisilta muusikoilta edellytetty näitä sotia tuomitsevia kannanottoja. 

Kun kapellimestari Tugan Sohiev otti kantaa Ukrainan sotaa vastaan eroamalla Bolšoi-teatterin johdosta, hänestä tuli kotimaassaan yhtäkkisesti epähenkilö, hänen nimensä on poistettu kaikkialta, ikään kuin hän ei koskaan olisi työskennellytkään Venäjällä.[2]

Boikotointi on kyllä hyväksyttävää niiden taiteilijoiden kohdalla, jotka ovat tukeneet sotaa. Sen sijaan oli erittäin kyseenalainen ratkaisu kieltää esimerkiksi viulisti Nikita Boriso-Glebskyn esiintyminen Kymi Sinfoniettan solistina vain siitä syystä, että hän on kansallisuudeltaan venäläinen. Eihän Boriso-Glebsky ei ole missään puoltanut Venäjän sotatoimia, ja hän on kaiken lisäksi myös EU:n kansalainen, muutti heti sodan alettua pysyvästi pois kotimaastaan ja asuu nyt Wienissä. Venäjän toimia Ukrainassa ei ole julkisesti puoltanut myöskään yksi nykyhetken merkittävimmistä kapellimestareista, Valeri Gergijev, mutta Gergijevin ura lännessä on ilmeisesti lopullisesti ohi – vielä talvella kansainvälisesti juhlitusta maestrosta on tullut äkillisesti melkeinpä musiikkimaailman hylkiö.

Süddeutsche Zeitung -lehdessä 1.3.2022 musiikkikolumnisti Detlef Esslinger pohti Gergijevin erottamista Münchenin filharmonikkojen ylikapellimestarin tehtävästä. Münchenissähän pormestari Dieter Reiter antoi Gergijeville uhkavaatimuksen, että jollei tämä heti tuomitse Venäjän ja Putinin toimia, hänet erotetaan välittömästi Münchenin filharmonikoista. Pormestari tiesi kuitenkin etukäteen, että Gergijevin oli mahdoton antaa tällaista lausuntoa, sillä tällöin hän saisi potkut myös Mariinski-teatterin johdosta, ja juuri Mariinski on ollut Gergijevin tärkein elämäntyö. Gergijev on suuri opportunisti, ollut Putinia ja muita Venäjän vallanpitäjiä lähellä ja puolustanut Krimin valtausta, mutta samalla hän on suhteillaan saanut rahoituksen kuitenkin uuteen oopperataloon Pietarissa sekä kolmeen konserttitaloon muualla Venäjällä. Detlef Esslingerin mielestä ylipormestari Reiter halusi korostaa lähinnä omaa sankaruuttaan, vaikka myös Gergijevin opportunismi on ollut kaikkea muuta kuin kunniakasta hänen kannaltaan.

Esslinger vertasi Gergijevin tapausta kirjailija Peter Handkeen, joka Balkanin sodan aikaan avoimesti tuki Serbian presidentti Slobodan Miloševićia ja Bosnian serbijohtajaa Radovan Karadžićia, mutta sai siitä huolimatta kirjallisuuden Nobel-palkinnon.

Gergijeviä voi verrata myös saksalaisiin muusikkoihin Hitlerin aikana. Suuri opportunisti ja myötäilijä oli esimerkiksi Herbert von Karajan, joka jopa liittyi natsipuolueeseen ja johti tarvittaessa myös Horst Wesselin kaltaisia natsilauluja. Opportunisti oli myös säveltäjä Richard Strauss, joka hänkään ei missään vaiheessa kritisoinut julkisesti natsihallituksen toimia. Myötäilevän asenteensa seurauksena Strauss lukeutuikin soitetuimpiin säveltäjiin 1930-luvun Saksassa. Toisen maailmansodan loputtua natsimenneisyys ei mitenkään vaikuttanut Karajanin kansainvälisen uran kehittymiseen, eikä 1930-luku varjostanut myöskään Richard Straussin myöhempää suosiota säveltäjänä. Kukaan ei voikaan kiistää, etteikö Karajan olisi ollut yksi suurimmista 1900-luvun kapellimestareista, ja Richard Strauss yksi viime vuosisadan tärkeimmistä säveltäjistä siitä huolimatta, että heidän moraalinsa oli natsiaikana ollut varsin venyvää lajia.   

Heidän sijastaan musiikkielämän syntipukiksi otettiin kapellimestari Wilhelm Furtwängler, jolla taas oli todellista moraalista selkärankaa ja rohkeutta. Hän ei liittynyt koskaan natsipuolueeseen, ei suostunut tekemään natsitervehdystä, ei johtamaan natsilauluja, ja 1930-luvulla hän puolusti mahdollisuuksiensa mukaan juutalaisia muusikkoja ja yritti auttaa heitä emigroitumaan Saksasta. Furtwänglerin suurena rikoksena oli se, että hän pysyi valtakunnan edustusorkesterin, Berliinin filharmonikkojen ylikapellimestarina natsien valtakauden aikana. Kun Furtwängleriä yritettiin 1936 saada New Yorkin filharmonikkojen ylikapellimestariksi, vastustus oli New Yorkissa niin jyrkkää, että hän peräytyi hankkeesta. Sodan jälkeen Furtwängler joutui nöyryyttäviin kuulusteluihin, asetettiin vähäksi aikaa esiintymiskieltoon, ja kun hänet kutsuttiin 1949 Chicagon orkesterin ylikapellimestariksi, monet tunnetut muusikot, joukossa Arturo Toscanini, Arthur Rubinstein, Isaac Stern, Vladimir Horowitz ja Georg Szell kirjoittivat vastustavan julkilausuman, jonka seurauksena kutsu peruttiin, vaikka Furtwänglerin puolustajiin kuuluivat sellaiset maailmankuulut juutalaismuusikot kuin Yehudi Menuhin, Nathan Milstein, Bronislaw Huberman ja Arnold Schönberg. Sodan jälkeen Furtwängleriltä estettiin näin loppuelämänsä ajaksi pääsy englanninkielisiin maihin.

Muusikkojen boikotit ovat mielestäni kyseenalaisia, sillä juuri kulttuurin ja erityisesti musiikin avulla olisi mahdollisuus luoda ihmisten välille sellaisia universaaleja, syvempiä henkisiä yhteyksiä, jotka ovat kokonaan ahtaan päivänpolitiikan, nationalismin ja militarismin yläpuolella. Tuntuu kuin oltaisiin palaamassa jonnekin 1950-luvulle, kun Venäjä on nyt osittain eristetty kansainvälisestä musiikkielämästä. Ikään kuin naapurimaamme kulttuurielämässä ei olisi enää mitään hyvää. Venäläismuusikkojen ja venäläisen kulttuurin boikotoiminen on vaikuttamassa osaltaan pikemminkin vain russofobian voimistumiseen Euroopassa. 

Ukrainan sota on merkinnyt myös nationalismin nousua kaikkialla maailmassa. En pidä tätä hyvänä asiana, sillä nationalismi yhdistettynä nykyiseen vahvistuneeseen militarismiin tekee uusien sotilaallisten konfliktien syntymisen entistäkin todennäköisemmäksi.

Nationalismin nousun seurauksena samalla muusikkojen ja säveltäjien kansallisuuksia on ruvettu tulkitsemaan uudestaan sen perustella missä he ovat syntyneet ja mitkä ovat heidän sukujuurensa, eikä niinkään sen perusteella missä ovat asuneet ja mistä kulttuuripiiristä ovat imeneet vaikutteensa. Ukrainan alueella on syntynyt erityisen paljon muusikkoja ja säveltäjiä, jotka sitten tekivät varsinaisen elämäntyönsä muualla. Sergei Prokofjev syntyi venäläisistä vanhemmista Donetskissa, joten täytyisikö häntä pelkästään synnyinkaupunkinsa takia pitää itse asiassa ukrainalaisena? Entä monikulttuurisessa Odessassa syntynyt, venäjää äidinkielenään puhunut David Oistrah, joka koko elämänsä asui Moskovassa? Tai Svjatoslav Richter, joka syntyi Žytomyrissä, Kiovan länsipuolella saksalais-venäläisistä vanhemmista – olisiko hänkin edellisten tavoin itse asiassa ukrainalainen?

Ukrainan ja Venäjän varhaisempia, melkein erottamattomia kulttuurisia sidoksia voi verrata saksalais-itävaltalaiseen musiikkiin. Saksalaiset ja itävaltalaiset säveltäjät edustavat samaa musiikkiperinnettä, jota ei ole mielekästä jakaa kahtia. Vasta ukrainalaisen nationalismin nousun ja maan nykyisen itsenäistymisen myötä ukrainalainen taide on alkanut tehdä pesäeroa venäläiseen taiteeseen.

Kansallisuuskysymys koskettaa myös suomalaisia säveltäjiä ja muusikkoja[3]. Suomessa on esimerkiksi Ingeborg von Bronsartia ja Laura Netzeliä alettu pitää kauan unohduksissa olleina suomalaisina säveltäjinä. Pietarissa syntyneen Ingeborg von Bronsartin vanhemmat olivat tosin suomenruotsalaisia, mutta von Bronsart siirtyi jo nuorena Pietarista Saksaan, jossa eli koko loppuelämänsä ja jopa edusti Saksaa Chicagon maailmannäyttelyssä vuonna 1893. Mielestäni kansallisuuden määrittää ennen kaikkea se kulttuuriympäristö jossa elää ja josta on imenyt ratkaisevat virikkeensä, ja von Bronsartin kohdalla se oli Saksa – Suomessa hän ei liene koskaan edes käynyt. Vastaavasti Laura Netzel syntyi Rantasalmella, mutta muutti sieltä vanhempiensa mukana jo yksivuotiaana Ruotsiin, jossa eli loppuelämänsä. Häntäkin on siksi vaikea pitää suomalaisena säveltäjänä.

Samalla logiikalla myös tunnettu amerikkalaissäveltäjä Charles Wuorinen pitäisi nostaa suomalaisten säveltäjien joukkoon, mitä taas ei jostain syystä ole tehty, vaikka Wuorisen vanhemmat olivat suomalaisia emigrantteja Yhdysvalloissa. Ja pitäisikö Terijoella syntynyt ja koko ikänsä Tampereella asunut Leonid Bashmakov puolestaan lukea venäläisten säveltäjien joukkoon, koska hänen vanhempansa olivat venäläisiä? Tässähän ei tietenkään olisi mitään mieltä.

Kun taiteilijoiden rodullista syntyperää ja maantieteellistä synnyinpaikkaa on ruvettu korostamaan konserttien säveltäjä- ja solistivalinnoissa, tuntuu kuin oltaisiin palaamassa jonnekin 1930-luvun rotuajatteluun. Näiden seikkojen ei pitäisi olla keskeisenä tekijöinä esimerkiksi säveltäjän teosten esitysten kannalta, vaan olennaisesti tärkeämpää on teosten laatu.

Ukrainan sota on innoittanut monia orkestereita ottamaan kantaa sotaa vastaan, mitä pidän erinomaisena asiana. Orkesterielämän ei pitäisi olla kokonaan erillään maailmantapahtumista. Myös musiikin avulla voidaan esittää vastalauseita. Samalla on paljastunut konkreettisesti, että konserttiohjelmissa on suuria aukkoja, yhdet ja samat säveltäjät ja suuret musiikkimaat vallitsevat ohjelmistoja ja myös esiintyjiä. Monet erittäin hyvät säveltäjät ovat jääneet unohduksiin, ja pienten musiikkimaiden erinomaistenkin säveltäjien on paljon vaikeampi saada sijaa ohjelmistoissa. Yksi tällainen tuntematon alue on ollut ukrainalainen uusi musiikki, joka on nyt tullut kiinnostuksen kohteeksi. Erityisesti Valentin Silvestrovin teokset ovat yhtäkkisesti nousseet suureen suosioon. Mutta vastaavia aukkoja ja unohdettuja säveltäjiä on paljon muitakin, yhä edelleen myös kotimaisessa musiikissa.

Toivottavasti näiden tuntemattomampien alueiden tutkiminen jatkuu tulevilla konserttikausilla ohjelmistoja suunniteltaessa. Uusia alueita löytyisi myös solistisoittimien valinnasta.  Erityisesti pianon ja viulun asema on suhteettoman ylikorostunut orkesterien ohjelmissa. Esimerkiksi ensi kaudella HKO:n ja RSO:n konserteissa kuullaan pianosolisteja yhteensä 17 eri konsertissa, eli Musiikkitalossa soi jatkuvasti soolosoittimena piano. Melko säännöllisesti konserteissa kuullaan myös sellistejä ja laulajia, mutta puhaltimista kelpaavat solistitehtäviin harvakseltaan lähinnä vain huilu ja klarinetti. Kaikki muut soolosoittimet ovat orkesterikonserteissa harvinaisuuksia, vaikka luulisi yleisön olevan kiinnostunut myös muiden instrumenttien suurimmista taitureista.

………

Sotien ja muiden kriisien aikana kulttuurin merkitys kasvaa erityisen suureksi. Kuten jo alussa totesin, asevarustelu, erityisesti kun se on yhdistynyt ahtaaseen nationalismiin, ei ole mikään tae rauhasta. Kyseessä on pelkästään surkea totuus siitä, että kaikki on mennyt pieleen. Eikä ratkaisua löydy myöskään taloudesta ja materialismista, sillä hyvinvointimme on johtanut samalla valtaviin ympäristötuhoihin ja luonnon katoon. 

Ihmiskunnan toivona on vain uudenlaisen henkisyyden kasvu. Tällä en tarkoita uskonnollisuutta, vaan sellaista henkisyyttä ja humanismia, jossa ei takerruta dogmeihin, vaan kyseenalaistetaan niitä ja etsitään toisenaisia ratkaisuja. Nykyinen yhteiskunnallis-moraalinen arvojärjestelmämme täytyisi kaataa jalustaltaan. Mutta tuleeko tätä koskaan tapahtumaan? Pikemmin tuntuu, että kehitys on jo pitkään kulkenut kohti yhä brutaalimpaa ja epähumaanimpaa maailmaa, jossa suurvaltapolitiikkaa ja myös suuryritysten toimintaa ohjaavat paljolti pelkkä ahneus ja vallanhalu. Kulttuuri ja taide voivat kuitenkin tuoda maailmaan uudenlaisia henkisyyden ja toivon säteitä, jotka saattavat muuttaa ajatuksia ja levitä huomaamattomasti eteenpäin samalla kasvaen ja voimistuen. Siksi juuri nyt, kun Eurooppaa koskettaa sodan kriisi, olisi erityisen suurta tyhmyyttä pyrkiä lakkauttamaan kulttuurilaitoksia säästösyistä, kuten viimeksi Kemissä on yritetty tehdä. Kulttuuriin pitäisi sen sijaan investoida lisää.

Erityisen tärkeä tässä suhteessa on juuri musiikki. Olen aikaisemmin monissa yhteyksissä todennut, että orkesterimusiikki on länsimaisen kulttuurin suurimpia saavutuksia. Intiassa, Kiinassa, Japanissa ja Arabiassa ovat kehittyneet yhtä hienot, kokonaan toisenlaiset klassisen musiikin traditiot. Jos tämä kaikki loppuisi, myös ihmiskunnan historia olisi silloin lopussa. Ei olisi toivoa, ei lohtua, ei sävelten kauneutta. Maailma ei olisi enää elämisen arvoinen.

Nykyinen maailmantilanne ja maailmanpolitiikka uhkaa saada mielen synkän pessimismin valtaan. Mutta vielä meillä on sentään musiikin valoa!

Kommentoi kirjoitusta.

Koronapandemia ja kulttuuri

Keskiviikko 19.5.2021 - Kalevi Aho

Säveltäjä Kalevi Aho käsitteli avauspuheenvuorossaan 18.5. Suomen Sinfoniaorkesterit ry:n 56. valtakunnallisilla orkesteripäivillä valitettavan ajankohtaisia asioita:

 Katsoin hiljattain kalenteristani, milloin viimeksi olin kuullut konserttisalissa täysikokoista suurta sinfoniaorkesteria. Tämä tapahtui Radion Sinfoniaorkesterin konsertissa Helsingin Musiikkitalossa helmikuun 28. päivä 2020, eli lähes vuosi ja kolme kuukautta sitten.

 Viime kesänä tuntui, että koronapandemia olisi Suomessa menossa ohi, ja syksyllä orkesterikonsertteja ja oopperaesityksiä alettiin taas järjestää, tosin enintään 50 hengen kokoonpanoilla ja niin, että yleisömäärää oli voimakkaasti rajoitettu. Mutta tätä iloa kesti vain marraskuun loppuun, kun tartuntaluvut alkoivat uudestaan voimakkaasti kasvaa, ja konsertit muuttuivat suoratoistokonserteiksi ilman yleisöä.

Nyt näyttää siltä, että pandemia alkaa lopultakin laantua. Vaikka tartuntamäärät alkaisivatkin syksyllä vielä kerran kohota, yleisösulkuun ei liene enää tarvetta, etenkin kun syksyyn mennessä varsin suuri osa suomalaisista on jo rokotettu koronaa vastaan. Ehkä loppusyksyllä tai viimeistään vuodenvaihteen tienoilla saamme kuulla taas jo suuren orkesterin konserttejakin esitettyinä ilman turvavälejä täysille konserttisaleille!

 Siksi nyt voi tehdä jo yhteenvetoa siitä, miten maamme orkesterit ja yleisesti koko suomalainen ja eurooppalainen kulttuurielämä ovat selviytyneet pandemian ajasta.

Jos aloitetaan positiivisista seuraamuksista, niin ehdottomasti paras asia musiikkielämän kannalta on ollut se, että kaikki orkesterit ovat alkaneet välittää esityksiään suoratoistoina. Näin musiikin ystävillä on ollut mahdollisuus seurata myös muiden kuin oman paikkakunnan orkesterin esityksiä. On voinut tehdä virtuaalisia orkesteri- ja kamarimusiikkimatkoja ympäri Suomea. Erittäin ilahduttavaa on ollut samalla havaita jälleen kerran orkesteriemme korkean yleistason.

 Monet ulkomaiset kapellimestarit ja solistit ovat joutuneet matkustusrajoitusten takia peruuttamaan tulonsa maahamme. Sen seurauksena kuitenkin suomalaiset solistit ja kapellimestarit ovat saaneet uusia esiintymismahdollisuuksia. Tällöin on voinut samalla todeta, miten jopa orkesteriemme omissa riveissä soittaa aivan maailmanluokan huippumuusikkoja. Suorastaan sensaatiomaiseen, huikeaan solistiesiintymiseen ylsivät keväällä esimerkiksi Oulu Sinfonian klarinetisti Michał Konopiński ja Helsingin Kaupunginorkesterin sellisti Senja Rummukainen.

 Koska orkesterien konserteissa on kuultu myös kamarimusiikkia, tämä erittäin hieno musiikin laji on saanut samalla tarvitsemaansa huomiota. Kamarimusiikkikin on antanut orkesterin omille eteville muusikoille mahdollisuuden esiintyä vaativissa ja näyttävissä tehtävissä. Ehkä epidemian jälkeenkin voisi aika ajoin yhdistää kamarimusiikkia orkesterikonserttien ohjelmaan.

 Koska konsertit ovat olleet yleisömääristä riippumattomia suoratoistokonsertteja, orkestereilla olisi ollut erinomainen mahdollisuus sijoittaa ohjelmistoon myös harvemmin kuultua suomalaista musiikkia. Tätä mahdollisuutta ei ole huomioitu kuitenkaan niin hyvin kuin olisi ollut mahdollista. Esimerkiksi kantaesityksiä olisi voinut olla vielä paljon enemmänkin, sillä suomalaissäveltäjien pöytälaatikoissa on runsain määrin ensiesitystään odottavaa musiikkia. 

 Näkemissäni ulkomaisissa suoratoistokonserteissa oman aikamme musiikin osuus on ollut todella vähäinen. Saattaa olla, että koronan takia jotkut talousvaikeuksiin joutuneet orkesterit ovat halunneet säästää myös ohjelmistoissa soittamalla paljolti vain sellaisia klassisia perusteoksia, joiden stemmat ovat valmiiksi orkesterin omassa nuotistossa, ja joiden esittämisestä ei tarvitse maksaa tekijänoikeuskorvauksia.

 Kun ohjelmia on epidemian aikana jouduttu improvisoimaan lyhyellä aikataululla, ohjelmat ovat muodostuneet usein yllätyksellisiksi ja piristäviksi. Tämä panee pohtimaan kysymystä, onko sittenkään hyvä, että orkesterien ohjelmat suunnitellaan valmiiksi kovin pitkäksi ajaksi eteenpäin. Tietenkin vaikeasti toteutettaville suurille teoksille täytyy varata hyvissä ajoin esitysajankohta, mutta ohjelmiin kannattaisi jättää mielestäni myös aukkoja, jotka vasta aivan viime hetkellä täytetään. Tällöin orkesteri kykenisi nopeasti, ilman pitkää viivettä reagoimaan samalla siihen mitä maailmassa on tapahtunut, pysymään ajassa kiinni. Jos vaikkapa joku merkittävä säveltäjä on kuollut, olisi mahdollisuus nopeasti muistaa häntä jollain hänen teoksellaan. Tai jos maailmassa tapahtuu jotain dramaattista, tällaiseen aihepiiriin sijoittuva sävellys voitaisiin pikaisesti sijoittaa ohjelmaan ikään kuin kommentiksi tapahtumalle. Tai voitaisiin antaa uusi esiintymismahdollisuus solistille, joka on jossain muualla herättänyt lähes sensaatiomaista huomiota, tai ottaa välittömästi ohjelmaan joku uusi sävellys, joka muualla on ollut suurmenestys.

 Ehkä ohjelmistosuunnittelijat vierastavat ajatusta, että kun kauden yleisohjelma julkistetaan, joukossa on jokunen konsertti, jossa ohjelma onkin jätetty puolittain avoimeksi. Toisaalta korona-aikana yleisö on jo tottunut siihen, että tuleva ohjelma on ollut tiedossa vain kuukaudeksi pariksi etukäteen, enkä usko, että tämä on mitenkään vähentänyt kiinnostusta konsertteja kohtaan.

Suomen Kansallisoopperan syksyinen Covid fan tutte -tuotanto osoitti, että jopa jähmeäliikkeisenä pidetty ooppera voi hyvin lyhyellä varoitusajalla kommentoida ajankohtaista aihetta; libretonhan tähän pandemiahupailuun kirjoitti Minna Lindgren, ja musiikkina soi Mozartia.  

Koronakriisi on paljastanut konkreettisesti myös sen, minkä arvon suomalaiset poliitikot antavat kulttuurille. Juhlapuheissa kaikki ovat olevinaan kulttuurin ystäviä, mutta todellisuus näyttää olevan valitettavasti kokonaan toinen. Kuten kirjailija Juha Itkonen on todennut, vallitsevana on edelleen virheellinen käsitys taiteen rahoituksesta jalomielisenä almujen jakeluna, joka pohjimmiltaan on yhteisten rahojen viskelyä kankkulan kaivoon.

Sinänsä ymmärrettävissä yleisörajoituksissa ärsyttävintä on ollut se, että niissä ei ole ollut mitään johdonmukaista logiikkaa. Aluehallintovirastojen määräyksestä konserttisalit, kirjastot ja museot suljettiin varmuuden vuoksi, vaikka niistä ei todettu lähteneen yhtäkään koronatartuntaa. Sen sijaan baarit, pubit ja kuntosalit saivat olla pitkään auki, vaikka niistä levisi tartuntaketjuja, eikä suurille kauppakeskuksille asetettu koskaan mitään rajoituksia. Toukokuussa Helsinki Casino sai avata ovensa 350 asiakkaalle, mutta samaan aikaan Helsingin Musiikkitaloon pääsi kerrallaan vain kuusi kuulijaa, ja kirjastot ovat edelleen käytännössä kiinni. Musiikkijuhlia on peruttu ja ulkoilmatapahtumat estetty, mutta Raumalla sallittiin silti jääkiekkofanien massakokoontuminen Rauman Lukon mestaruuden johdosta.

 Toimenpiteitä perusteltiin sillä, että olisi ollut lainvastaista puuttua yksityiseen elinkeinotoimintaan. Mutta eikö kulttuurikin ole osaltaan myös elinkeinotoimintaa, varsinkin kun sen osuus Suomen kansantulosta on lähes 3,5 prosenttia? Saksassa taidejärjestöt vetosivat työsulun takia perustuslakiin, taiteilijan oikeuteen tehdä työtä. Sitä paitsi jos lainsäädäntö on ollut esteenä eri alojen samanarvoiselle kohtelulle pandemia-aikana, lainsäädäntöä olisi pitänyt ryhtyä jo vuosi sitten uudistamaan. 

 Epäsuhta ja epäoikeudenmukaisuus näyttäytyy vieläkin räikeämpänä kun vertaa myönnettyjä koronatukia ja korona-ajan vaikutusta eri tuotannonalojen ja kulttuurin kesken.

 Music Finlandin laskelmien mukaan musiikkialan tulonmenetykset vuonna 2020 olivat 254,6 miljoonaa euroa, ja vuoden 2021 osalta arviot vaihtelevat 168,4 miljoonan ja 248,4 miljoonan välillä. Jos valitaan tämän vuoden osalta näiden ääriarvojen keskiarvo, 208,4 miljoonaa, niin musiikkialan tulonmenetyksiksi tulee  yhteensä noin 463 miljoonaa, eli menetys on ollut lähes miljoona euroa päivässä. Erityisiä koronatukia tuli musiikkialalle viime vuonna 29,3 miljoonaa, ja yrityksille suunnatuista koronatuista musiikin osuus oli korkeintaan 4,5 miljoonaa. Vuoden 2021 osalta lopullista tukiarviota ei vielä ole. Joka tapauksessa on selvää, että koronatuet eivät kompensoi edes kymmenettä osaa musiikkialan tulonmenetyksistä.

 Musiikkialalla liikevaihdon vähennys oli Euroopan laajuisesti viime vuonna 76%, ja esittävien taiteiden, teatterin, oopperan ja tanssin kohdalla vähennystä koitui peräti 90%. Muista aloista pahiten kärsi lentoliikenne, jossa liikevaihto putosi 31,4%.

 Lentoyhtiöitä valtiot ovat tukeneet kuitenkin varsin avokätisesti. Esimerkiksi Finnair sai ensin valtiolta 600 miljoonan lainatakuun ja sitten 700 miljoonaa pääomitusta, mikä merkitsee 300 euroa vippiä jokaista verotettavaa suomalaista kohti. Siitä huolimatta Finnairin 6500 työntekijästä irtisanottiin noin 700 henkeä, eikä toimitusjohtajan lähes miljoonan suuruiseen palkkaan tietenkään puututtu. Finnairia on tuettu peräti 200.000 eurolla työntekijää kohti, kun taas koko kulttuurialan koronatuki henkeä kohti on noin 1000 euroa. Kuitenkin molemmilla aloilla tilanne on sama: toiminta on ollut suurelta osalta keskeytyksissä korona-aikana ja ihmisiä jäänyt työttömiksi.

 Kulttuuri- ja taidealan keskusjärjestö Kulta ry:n mukaan kulttuuriammateissa työskentelee 135.000 ihmistä. Tämä on peräti 4,9% Suomen kaikista työllisistä. Lisäksi tulee varsin suuri epäsuora työllistämisvaikutus. Voi kuvitella mikä meteli olisi noussut, jos vaikka maataloudesta tai selluteollisuudesta olisi epämääräiseksi ajaksi vähennetty kulttuurialan tavoin kymmeniä tuhansia työpaikkoja.

 Vielä epäoikeudenmukaisemmalta tuntuu korona- ja muiden tukien lisääminen niille aloille, jotka korona-aikanakin ovat koko ajan olleet toiminnassa ja jopa kasvattaneet liikevaihtoaan. Esimerkiksi vuonna 2020 valtio nosti suoran yritystuen 840,94 miljoonaan euroon, mikä oli yli kuusi kertaa enemmän kuin vuonna 2019 maksettu 130,71 miljoonaa. Lisäksi valtio tukee yrityksiä vielä kymmenen kertaa suuremmassa määrin epäsuorasti, niin että suomalaisyritykset saavat eri tukia valtiolta yhteensä peräti kahdeksan miljardia vuodessa, mikä on käsittämättömän suuri rahamäärä. Poliittisesti tukia on ollut silti mahdoton vähentää tai poistaa kokonaan, vaikka ne vääristävät kilpailua eivätkä edes työ- ja elinkeinoministeriön mukaan tue kansantalouden tuottavuutta ja talouskasvua.

 Monien hankkeiden suuria julkisia tukia on perusteltu uusien työpaikkojen luomisella. Esimerkiksi konkurssiin menneeseen Talvivaaran kaivokseen ja sen pelastamiseksi perustettuun Terrafameen on menetetty valtion rahoja vuosien mittaan jo 820 miljoonaa. Kaivos työllisti viime vuonna noin 1500 työntekijää, joten valtio on siis tukenut Terrafamen yhtä työpaikkaa peräti yli 546.000 eurolla. Aika paljon halvemmaksi tulisi kulttuurialalla yhden työpaikan luominen ja säilyttäminen.

 Kaikkein kummallisinta on turvealan suuri tuki. Pellervon taloustutkimuksen mukaan turvetuotannon suora työllistämisvaikutus on 1400 henkilötyövuotta. Ala on hiipuva ja se on vuosi vuodelta työllistänyt aina vähemmän ihmisiä. Turvetuotanto on alun perinkin ollut kannattamatonta, sillä ilman verotukea se ei olisi kilpailukelpoista. Vuosina 2018-2020 alan vuotuinen verotuki on vaihdellut 180 ja 196 miljoonan välillä. Verotuen lisäksi kulttuuriministeri Annika Saarikko sai huhtikuussa kiristetyksi turvetuotantoon 70 miljoonan lisätuen, mikä merkitsee runsasta 50.000 euroa henkilötyövuotta kohti. Lisäksi ala on saamassa vielä tukea EU:n oikeudenmukaisen siirtymän rahaston (JTF) kautta.

 Kaikille vaikeuksiin joutuneille tai hiipuville aloille ei ole oltu yhtä anteliaita. Kun Suomen telakkateollisuus joutui vaikeuksiin vuoden 2008 finanssikriisin seurauksena, tälle alihankkijoineen 20.000 hengen teollisuudenalalle myönnettiin tukia yhteensä 10 miljoonaa, eli vain 500 euroa työpaikkaa kohti. Kun Nokia-konserni romahti ja Nokian työntekijöiden määrä väheni eri puolilla Suomea yhteensä 17.000 hengellä, vaikutuksia pienennettiin eri tuilla, joiden yhteissumma oli työpaikkaa kohti noin 5000 euroa.

 Lähiaikoina Suomelle on tulossa lisäksi jättiläismäinen, kansantaloutta vuosikymmeniksi  rasittava uusi kustannus, kun tehdään päätös uusista hävittäjistä. En ole yhdenkään keskeisen poliitikon kuullut esittävän, voisiko tätä hanketta vielä lykätä tai luopua siitä kokonaan ja etsiä halvempia sotilaallisia puolustusmahdollisuuksia.

 Kun joillekin tahoille ollaan siis rahankäytössä edelleen varsin höveleitä, niin kulttuuriin suhtaudutaan pikemminkin kansantaloudellisena rasituksena, jossa sen menoista voidaan loputtomasti leikata. Uusi tyrmistyttävä kulttuuriuutinen tuli vappuaattona: rahoitus taiteelle, liikunnalle, nuorisotoiminnalle ja tieteelle vähenee ensi vuonna 41 miljoonalla, ja vuonna 2023 lisäksi 54 miljoonalla. Taiteen osalta rahoitus putoaa ensi vuonna 17,5 miljoonaa ja sitä seuraavana vuonna vielä 23 miljoonaa. Tämän jälkeenkin näyttäisi tulevan vielä lisäleikkauksia. Toisin sanoen korona-ajan ahdinko tuntuu jatkuvan loputtomiin Suomen taide- ja tiede-elämässä.

Nämä rahoituspäätökset ovat vastoin vuonna 2009 laadittua valtion kulttuuripoliittista ohjelmaa, jonka otsikkona oli ”Kulttuuripoliittinen strategia 2020”. Sen tarkoituksena oli luoda viime vuoteen asti ulottuvat yhtenäiset, kulttuuripoliittiset suuntaviivat, joista siis nyt näytetään rahoituksen osalta luovutun.

 Korona-ajan kulttuuriministeri olisi helposti voinut jäädä historiaan yhtenä maamme parhaista kulttuuriministereistä, jos hän olisi heti tajunnut sen hädän, mihin taitelijat joutuivat työ- ja tapahtumasulkujen takia. Nyt voi vain kummastella hänen toimiaan. Kulttuuriministerinhän pitäisi olla taiteen ja tieteen intohimoinen puolestapuhuja eikä kulttuurielämän raunioittaja, jolle tärkeintä tuntuvat olevan vain säästöt.

Jos kulttuurilta kahden seuraavan vuoden aikana otettavat  95 miljoonaa euroa olisi vähennetty vaikkapa ylisuurista yritys- ja maataloustuista, tämä ei olisi mitenkään heikentänyt teollisuus- ja maataloustuotantoa; korkeintaan vain osakkeenomistajat olisivat saaneet hivenen vähemmän osinkoja. Kulttuurielämän jatkuvilla lisäsäästöillä sen sijaan on tuhoisia vaikutuksia, jotka murentavat koko suomalaisen sivistysvaltion ideaa.

Nykyisten ongelmien osasyy on Suomen tämänhetkisessä, ala-arvoiseksi muuttuneessa politiikassa. Siinä oppositiopuolueet ovat ottaneet päämääräkseen nykyhallituksen rampauttamisen ja kaatamisen. Opposition strategiana on ollut vastustaa periaatteen vuoksi lähes kaikkea mitä hallitus on esittänyt, tehtailla tarpeettomia välikysymyksiä ja halvaannuttaa eduskunnan toimintaa loputtomin tyhjin puhein. Jotta hallitus voisi toimia, sillä pitää olla eduskunnan enemmistö. Hallituskokoonpanossa vaa’ankielenä on kannatusluvuiltaan kuihtunut, kunnallisvaalitulosta pelkäävä Keskustapuolue, jonka puheenjohtaja toimii samalla kulttuuriministerinä. Hallitustyöskentelyssä hän näyttää asettaneen oman kannattajakuntansa edut kaiken muun edelle ja kiristänyt muilta puolueilta hyväksymistä vaatimuksiinsa uhkaamalla muuten erota hallituksesta. Sopu syntyi sieltä, mistä se oli helpointa, eli kuristamalla lisää muutenkin jo henkihieveriin kuristettua kulttuurialaa.

 Kulttuuri on jäänyt siis Suomessa poliittisesti toisarvoiseen asemaan. Maamme on tukenut pandemia-aikana kulttuuria vähiten Pohjoismaista. Tanskassa tuki oli viime vuonna suurin, 442 miljoonaa euroa, eli 0,14% bruttokansantuotteesta. Norjan tuki oli 286 miljoonaa, 0,08 % bruttokansantuotteesta. Ruotsin tuki siitä oli 0,05 %, eli 246 miljoonaa, ja Suomen vain 0,04%, eli 106 miljoonaa. Tämän vuoden tilanteesta ei voi vielä tehdä vertailevaa yhteenvetoa eri Pohjoismaiden välillä. 

 Kun katsoo miten orkesterielämä on selviytynyt koronakriisistä Pohjoismaiden ulkopuolella, niin julkisesti tuetut ammattiorkesterit ovat toistaiseksi pystyneet kaikkialla jatkamaan toimintaansa, vaikka monilla tulee olemaan pitkään jatkuvia talousongelmia. Budjettien pienentyessä jotkut orkesterit erityisesti Yhdysvalloissa ovat joutuneet pienentämään henkilöstömääräänsä. Freelancer-muusikkojen tilanne on kaikkialla vaikea, joissain maissa suorastaan epätoivoinen. Kun ammattiorkesterit eivät enää ole voineet tarjota heille keikkoja, ja kun oma itsensä työllistäminenkin on mahdotonta konserttikieltojen takia, niin etenkin Englannissa ja Yhdysvalloissa monet muusikot ovat siirtyneet tai siirtymässä muille aloille. Englannissa ongelmana on myös brexit, joka on estänyt aikaisemmin yleisen muusikkojen vaihdon Manner-Euroopan ja Iso-Britannian välillä.

 Vapautuneisiin ammattiorkesterien muusikonpaikkoihin on nykyisin valtava tunku etenkin Saksassa. Kun Baijerin radio-orkesterissa vapautui tänä keväänä rivikontrabassonsoittajan paikka, hakijoita oli 190 eri puolilta maailmaa.

Taiteilijoiden asema on korona-aikana turvattu parhaiten Itävallassa. Ensinnäkin kun maaliskuussa 2020 maassa päätettiin toteuttaa tapahtumien ja konserttien sulku, otettiin huomioon heti myös se, että monet taiteilijat jäisivät tällöin vaille toimeentuloa. Heitä varten perustettiin samaan aikaan Covid-19-rahasto, jota pääomitettiin 40 miljoonalla eurolla, ja josta ilman työtä jäävät taiteilijat saattoivat hakea avustusta. Lisäksi luotiin siirtymäajan toimeentulorahasto. Siihen sijoitettiin 120 miljoonaa ja summaa ollaan korottamassa nyt 140 miljoonaan. Vapaan kentän työttömät taiteilijat ovat voineet anoa lisäksi erityistä työsulkulisää. Myös tietyt ei-ammatilliset organisaatiot, kuten kulttuurialan yleishyödylliset yhdistykset ovat saattaneet anoa tätä varten perustetulta rahastolta korona-avustusta, ja musiikkialan tekijänoikeustulojen menetysten korvaamiseksi luotiin erityinen musiikin kulttuurikatastrofirahasto. Vastaavat katastrofirahastot perustettiin myös kuvataiteilijoille, filmintekijöille ja muille taiteen aloille. Taiteilijoilla ja taideorganisaatioilla on lisäksi monia mahdollisuuksia saada epäsuoraa tukea.

 Kaikki nämä tukimuodot luotiin siis jo pandemian alussa päin vastoin kuin Suomessa, jossa vasta pitkällä viiveellä havahduttiin tajuamaan, että tapahtumien sulkutoimenpiteistä oli seurauksena erityisesti vapaan kentän taiteilijoiden suurtyöttömyys.

 Maamme ei silti ole suinkaan ainoa maa maailmassa, jossa kulttuuri tuntuu olevan poliitikkojen arvojärjestyksessä vasta häntäpäässä. Esimerkiksi kapellimestari Simon Rattle on kritisoinut moneen otteeseen englantilaisia poliitikkoja vastaavasta kulttuurivälinpitämättömyydestä.

 Asenteet kulttuurin merkitykseen ovat kenties syntyneet jo koulua käydessä, sillä taideaineet on kouluopetuksessa rajattu minimiin, vähäpätöisiksi sivuaineiksi alemmilla luokilla. Uudet opetussuunnitelmat luotiin vastoin asiantuntijoiden ja pedagogien suosituksia, joissa päinvastoin kehotettiin lisäämään taideaineiden ja erityisesti musiikin opetusta niiden tuottaman moninaisen persoonallisuutta kehittävän hyödyn takia. Musiikin ensiarvoisen suuren kasvattavan vaikutuksen tajusivat jo antiikin Kreikan filosofit, ja myös uskonpuhdistuksen isä Martti Luther painotti sitä, että musiikin piti olla kouluissa tärkein oppiaine uskonnon ohella. Näinhän olikin Saksan luterilaisissa kouluissa vielä esimerkiksi Bachin aikana.

 Suomen koulu-uudistuksissa sen sijaan on painotettu ennen kaikkea tietopuolisia ja teknis-matemaattisia aineita, mistä on ollut seurauksena samalla suomalaisten kielitaidon suuri köyhtyminen; yhä harvempi ylioppilas osaa enää kunnolla muita vieraita kieliä kuin englannin.

 Kun on alettu korostaa yltiörationalistista hyötyajattelua ja kilpailuhenkisyyttä, kuvitellaan samalla, että ainoat arvokkaat innovaatiot ovat sellaisia jotka tuottavat runsaasti rahaa. Muunlainen luovuus olisi sen sijaan turhaa harrastelua. Toisarvoisia ovat myös humanistiset aineet kouluissa ja yliopistoissa. Tällainen kapea hyötyajattelu on johtamassa kalseaan ja kovaan epätoiveyhteiskuntaan, joka on viemässä maailmaa kohti ekologisia, yhteiskunnallisia ja taloudellisia katastrofeja.

 Se mitä maailma tarvitsee on jotain aivan päinvastaista. Kulttuuri voi avata täysin uudenlaisia ja raikkaita näköaloja myös yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Juuri omakielinen kulttuuri – musiikki, kirjallisuus, taide, tiede ja vapaa tutkimus ovat niitä jotka pitävät yhteiskuntaa koossa ja toimivat todellisten innovaatioiden lähteinä.

Paitsi että kulttuuri tuottaa henkistä hyvinvointia ja luo yhteiskuntaan ajatuksellista moninaisuutta ja sen mukana henkistä joustavuutta, kulttuuriin sijoitetut rahat myös maksavat itsensä moninkertaisesti takaisin, kuten on monin tutkimuksin osoitettu. Voi vain ihmetellä: miksi poliitikkojen on niin vaikea uskoa ja ymmärtää tämä?

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: korona, kulttuuri

Olemassaolon sietämätön raskaus

Keskiviikko 23.12.2020 - Kalevi Aho

Avauspuhe Suomen Sinfoniaorkesterit ry:n 55. valtakunnallisilla orkesteripäivillä Helsingissä 23.11.2020

Mennyt ja tuleva vuosi ainakin ensi kesään asti ovat täysin poikkeuksellisia taidemusiikkielämässä koko maailmassa. Kaikkialle levinnyt koronavirus on joko estänyt kokonaan tai ainakin voimakkaasti rajoittanut konserttien, oopperaesitysten ja festivaalien järjestämistä.

Suomen koronatilanne on toistaiseksi vielä paras Euroopassa, vaikka epidemia onkin Helsingissä ja Uudenmaalla huolestuttavasti leviämässä. Vaikka pääsylipputulojen romahtaminen iskee kipeästi ammattiorkesterien ja -teatterien talouteen, kunnan ja valtion tuki takaavat toistaiseksi niiden olemassaolon. Niissä soittavien muusikkojen perustoimeentulo on samalla turvattu. Freelancer-muusikot sen sijaan ovat joutuneet pahaan taloudelliseen ahdinkoon, sillä heiltä keikat ovat ratkaisevasti vähentyneet tai jopa loppuneet kokonaan.

Suomen kulttuurielämälle on suuri onni, että kaupunginorkesterit ja -teatterit ovat kunnallisia. Maissa, joissa kulttuurielämä toimii yksityisen tuen ja lahjoitusten varassa, klassisen musiikin tilanne on katastrofaalinen. Esimerkiksi New Yorkin filharmonikkojen ja Metropolitan-oopperan muusikot ja muut taiteelliset työntekijät eivät ole saaneet palkkaa huhtikuun jälkeen. Nämä laitokset jatkavat toimintaansa vasta ensi vuoden syyskuussa, edellyttäen että maan hallitsemattomiin mittoihin ryöstäytynyt epidemia on siihen mennessä ohi. Monet amerikkalaismuusikot ovat joutuneet muuttamaan muualle, halvemmille paikkakunnille ja etsimään uuden ammatin, koska eivät enää kykene maksamaan vuokriaan. Orkesterit ovat lakkauttamisvaarassa, ja esimerkiksi tunnettu Nashvillen sinfoniaorkesteri on jo lopettanut toimintansa.

Amerikkalaisorkestereiden pitkään työsulkuun vaikuttaa myös se, että maan oikeuskäytännön kieroutuneisuuden vuoksi orkesterit ja oopperatalot eivät uskalla pitää konsertteja tai oopperanäytöksiä edes pienemmälle yleisölle. Jos nimittäin joku kuulijoista tai katsojista epäilee, että on saanut koronatartunnan konsertista tai oopperasta, hän voi nostaa valtavat korvausvaatimukset, mikä voi luhistaa taidelaitoksen talouden lopullisesti. Jos kriisi jatkuu vielä pitkään, niin amerikkalainen taidemusiikkielämä on käynnistettävä sen jälkeen melkeinpä alusta.

Orkesterien tilanne on hyvin vaikea myös Englannissa, kun taas muissa Pohjoismaissa, Saksassa tai Itävallassa orkesterimuusikkojen asema on hiukan helpompi musiikkielämän paljon suuremman julkisen rahoituksen takia.

Miten vaarallista on sitten käydä konserteissa, kun epidemia on kiihtymisvaiheessa?

Zürichissä selvitettiin alkusyksynä, mistä sveitsiläiset olivat saaneet koronatartuntoja. Kahden viikon aikana, syyskuun 24. päivän ja lokakuun 7. päivän välillä Zürichissä jäljitettiin 299 uuden koronatartunnan tartuntaketjut.

Ehdottomasti vaarallisin paikka oli oma koti, josta oli Zürichissä lähtöisin 128 tartuntaa, eli toisin sanoen sairastunut henkilö sairastutti yleensä samalla koko perheensä. Toiseksi vaarallisimpia olivat perhejuhlat ja ystävätapaamiset, joista oli peräisin 39 tartuntaa. Työpaikalta saatuun virukseen sairastui 25 henkilöä, sama määrä sairastui baarien ja klubien asiakkaista, ja ruokaravintoloista tartuntoja tuli 14. Urheilutapahtumissa viruksen sai 11 henkilöä, ulkomaan matkoilta oli tuliaisina kahdeksan tartuntaa, mutta kotimaan matkoilta enää vain kolme. Kaikkein turvallisimpia olivat konsertit, teatterit ja elokuvanäytökset, joista ei Zürichissä lähtenyt yhtäkään uutta tartuntaa.

Suomalainen ja saksalainen tilasto koronatartunnoista ovat hyvin samankaltaiset. Kotoa saadut tartunnat johtavat tilastoa ylivoimaisesti, ennen perhejuhlia ja ystävätapaamisia. Huomattavan vaarallisia paikkoja tartuntojen kannalta ovat olleet myös vanhainkodit ja sairaalat. Julkisesta liikenteestä oli peräisin enää hyvin vähän tartuntoja, ja Suomessakaan sinfoniakonserteissa tai oopperassa ei tiedetä kenenkään sairastuneen koronaan.

Ainoa suomalainen konsertti, josta levisi virusta, oli viime maaliskuinen naistenpäivän konsertti. Siinäkin syynä oli, että epidemia oli vasta aivan alkuvaiheessa, eivätkä tähän konserttiin flunssaisina saapuneet kuulijat osanneet epäillä, että heidän nuhansa olikin koronaviruksen aikaansaama. Tällä hetkellä ihmiset eivät käy enää nuhaisina tai yskäisinä konserteissa. Tämän huomaa siitäkin, että konserteissa tai oopperassa ei nykyisin kukaan yski tai niistä nenäänsä. Toisin sanoen, jos haluaa välttyä koronavirukselta, kannattaa mennä sinfoniakonserttiin. Kotona tai ystävien luona on liian vaarallista!

Tästä huolimatta musiikkielämä on kärsinyt kohtuuttomasti koronarajoituksista ja joutunut suorastaan koronakriisin sijaiskärsijäksi. Uudellemaalle tulivat viime perjantaina voimaan Etelä-Suomen aluehallintoviraston määräämät rajoitukset, jotka kielsivät yli 20 hengen yleisötilaisuudet kolmeksi viikoksi. Tänä aikana ei Helsingissä kuulla konsertteja eikä nähdä teatteria tai oopperaa.

Saksassa ja Itävallassa toimenpiteet ovat vieläkin jyrkemmät, näissä maissa on suljettu ainakin marraskuun loppuun asti myös mm. elokuvateatterit ja museot. Ruotsissa on suosituksena kaikkien yli 8 hengen kokoontumisten välttäminen.

Keski-Euroopassa, jossa koronatilanne on paljon Suomea pahempi, ihmiset ovat tartuntojen pelossa alkaneet välttää konsertteja huolimatta niiden turvallisuudesta. Berliinin filharmonikkojen konsertit olivat ennen aina loppuunmyytyjä. Alkusyksynä, kun konsertteja Berliinissä vielä pidettiin, filharmonian saliin otettiin Helsingin Musiikkitalon tavoin vain 500 ihmistä, orkesteri soitti HKO:n ja RSO:n lailla pienennetyllä kokoonpanolla, eikä konserteissa ollut väliaikaa. Siitä huolimatta Berliinin filharmoniaan ei useimmiten saatu enää edes näitä 500 kuulijaa.

Uudenmaan uusia koronarajoituksia määrättäessä ihmetyttää, että vaikka viruksen tartuntaketjuista on ehditty tehdä monia selvityksiä, niiden mukaan ei kuitenkaan toimittu. Lisäksi uudet rajoitukset ovat epäloogisia. Kauppakeskusten, ravintoloiden tai yökahviloiden asiakasmäärää ei ole selkeästi rajoitettu, koska kyseessä eivät ole yleisötapahtumat. Myöskään karaoken järjestämiseen ravintolassa rajoitukset eivät vaikuta, mutta jos ravintolassa soittaa tai laulaa muusikko, asiakasmäärä on pudotettava kahteenkymmeneen.

Ravintoloista on levinnyt koronatartuntoja mutta konserteista ja oopperasta ei, koska konserttitalot ja teatterit ovat pitäneet mallikelpoisesti huolta tapahtumien turvallisuudesta. Tästä huolimatta ravintolat, pubit ja kahvilat voivat olla auki, samoin elokuvateatterit, mutta konsertit on kielletty.

Kummalliselta tuntuu sekin, että orkesterikonserteissa muusikot ovat joutuneet soittamaan hajautettuina ympäri lavaa, mikä hankaloittaa suuresti yhteissoittoa. Samaan aikaan ei nähdä ongelmaa siinä, että urheilun edelleenkin sallituissa joukkuelajeissa, kuten mestaruussarjan jääkiekossa pelaajat ovat koko ajan lähikontaktissa. Hikoilevat, huohottavat ja pärskivät jääkiekkoilijat tai koripalloilijat ovat paljon suurempia potentiaalisia viruslinkoja kuin paikallaan soittavat muusikot.

Välillä syyllistettiin myös puhallinsoittajia siitä, että he voivat levittää soittaessaan viruksia tehokkaasti ilmaan. Tutkimus on osoittanut tämänkin harhaksi – puhallinsoittaminen ei ole sen vaarallisempaa kuin muukaan musisointi, sillä mahdolliset virukset jäävät instrumentin sisälle eivätkä leviä siitä juurikaan enää muualle. Mielestäni kannattaisi vakavasti harkita, että orkesterit luopuisivat hajautetusti soittamisesta, ja että kevään aikana suuret orkesterit alkaisivat uudestaan esiintyä taas täydellä kokoonpanolla.

Korona-aika on romahduttanut paitsi orkesterien oman tulonhankinnan, myös muiden taiteentekijöiden tulot. Tapahtumateollisuudessa on toiminut Suomessa noin 3200 yritystä, joissa on 20.000 työntekijää ja lisäksi tilapäisiä työntekijöitä 175.000. Toimialan kokonaisarvo ennen koronaa oli noin 2,35 miljardia euroa, ja tästä arvosta on tänä vuonna katoamassa jopa 1,5 miljardia euroa. Turun Yliopiston tekemässä tuoreessa toimialatutkimuksessa lomautettujen työntekijöiden tai ilman työtä jääneiden yksinyrittäjien yhteenlaskettu määrä on Suomessa noin 9000 henkeä. Tilapäisiä työntekijöitä on jäänyt työllistämättä kuluneen kevään ja kesän aikana 136.000 henkeä. Kulttuurialalla työttömiksi jääneiden määrä on siten paljon suurempi kuin teollisuudessa.

Paitsi että kulttuurilla on valtava henkinen merkitys, sillä on myös yllättävän suuri kansantaloudellinen vaikutus. Tätä eivät poliitikot ole yleensä tulleet ajatelleeksi. Suomessa kulttuurin osuus kansantulosta on 3,5% – siis enemmän kuin maatalouden, paperiteollisuuden tai ravintola-hotellialan osuus. Saksassa kulttuurin osuus taloudesta on lähes sama, 3 %, ja arvoltaan peräti 100,5 miljardia euroa. Saksassa kulttuuritalous on selvästi suurempi kuin vaikkapa maan kemianteollisuus tai finanssiala; vain autoteollisuuden osuus kansatulosta on siellä suurempi (166 miljoonaa euroa).

Kulttuuri myös työllistää. Saksassa kulttuurissa ja luovassa taloudessa työskentelee 1,7 miljoonaa henkeä, kun puolestaan autoteollisuus on luonut huomattavasti vähemmän, 1,1 miljoonaa työpaikkaa, koneenrakennus 1,08 miljoonaa ja kemianteollisuus vain 340.000. Kulttuurin työllistävä vaikutus ulottuu konserttisalien ja oopperatalojen ulkopuolellekin, ajatellaan vaikkapa konserttiagentuureja, siivoojia, toimistohenkilökuntaa, roudareita, julisteiden tekijöitä, kirjapainoja, hotelleja, ravintoloita, pubeja, takseja ja muita.

Kulttuurissa liikkuvat rahavarat koostuvat tuhansista pienistä puroista päinvastoin kuin suurten teollisuuslaitosten pyörittämisessä liikkuvat rahat. Kun yksi tehdas lopetetaan ja sen kaikki työntekijät jäävät kerralla työttömiksi, tämä herättää heti suurta huomiota, mutta kun samaan aikaan 10.000 kulttuurityöntekijää joutuu työttömyyskortistoon, asia ei ylitä julkisuuskynnystä, koska suurin osa kulttuurityöläisistä on eri puolilla maata asuvia yksinyrittäjiä.

Korona-aika on tuonut samalla ilmi senkin, myös kulttuurialaan vaikuttavan ilmiön, että vaikka on jo pitkään puhuttu markkinatalouden kriisistä, markkinatalous tuntuu kehittyneen pikemminkin vain ahneempaan suuntaan. Etenkään kansainvälisillä suuryrityksillä ei näytä olevan lainkaan yhteiskuntavastuuta edes kriisiaikana.

Koko järjestelmän valuvikana on talouden perustana oleva osakeyhtiöjärjestelmä ja pörssi. Liberaalin markkinatalouden teoreetikkojen Friedrich von Hayekin ja Milton Friedmanin teoriat ovat suuremmassa kunniassa kuin koskaan – niiden mukaahan yrityksen pitäisi pitää keskeisesti huolta osakkeenomistajien, sijoittajien eduista. Muu olisi toimintafilosofian kannalta toisarvoisempaa. Seurauksena on yhteiskunnallisuuden eriarvoisuuden jatkuva kasvu, varallisuuden keskittyminen yhä harvempiin käsiin sekä säännöllisin väliajoin seuraavat, pörssikeinottelujen aiheuttamat talouskriisit. Jotta osakekurssit pysyisivät korkeina, kannattaviakin, mutta yritysjohdon mielestä silti liian vähän tuottavia teollisuuslaitoksia voidaan sulkea, kuten tapahtui Kaipolassa. Yritys voi jopa alkaa ostaa omia osakkeitaan vain tuhotakseen ne. Näinhän Nokia teki viitisentoista vuotta sitten, kun se osti omia osakkeitaan peräti 19 miljardilla eurolla, jotta Nokian kurssit pysyisivät korkeina ja osakkeenomistajat olisivat tyytyväisiä. Yritys heitti tällä toimenpiteellä kuitenkin uskomattoman suuren rahamäärän roskiin sen sijaan että olisi käyttänyt rahat vaikkapa tuotteidensa kehitystyöhön.

Jotkut poliitikot ajattelevat, että kuntaakin pitää johtaa kuin yritystä, ja jos kunta on kriisissä, kulttuurista pitää säästää ensiksi. Tätä on suositellut viime aikoina esimerkiksi useiden kaupunkien käyttämä konsulttitoimisto Perlacon. Sen johtaja Eero Laesterä on todennut, että muun muassa Espoossa kulttuuritarjonta on liian korkeatasoista ja sitä pitäisi karsia. Perlacon on esittänyt, että Espoon lisäksi myös Oulussa, Raumalla ja Kouvolassa kulttuurimenoja pitäisi leikata. Oulussa kaupunginhallitus onkin jo esittänyt Oulun teatterin kaupunginavustuksen vähentämistä 500.000 eurolla. Se merkitsisi samalla valtionavun putoamista 200.000 eurolla, eli vähennys kokonaisuudessaan olisi 700.000 euroa, mikä rampauttaisi kokonaan teatterin. Kouvolassa kulttuurimenojen ehdotettu leikkaaminen merkitsisi loppua taas nykymuotoiselle Kymi Sinfoniettalle, jonka toiminta maksaa yhdelle kouvolalaisille peräti 8 euroa vuodessa.

Poliittisista puolueista kulttuurin kunnallisen tuen vähentämistä ovat kannattaneet etenkin Perussuomalaiset, ja monin paikoin myös Keskustapuolue. Viime vuosina joukkoon on liittynyt lisäksi Kokoomus, johon myös Perlacon-konsulttitoimisto on ollut sidoksissa. Myös Oulun teatterin avustuksen vähentämistä kannattivat juuri näiden kolmen puolueen edustajat.

Jos kuitenkin katsotaan kulttuurilaitosten yleisömääriä, voi todeta, että ihmisillä on valtava kulttuurinnälkä. Kriisiaikoina kulttuurin tarve yleensä vielä kasvaa. Vuonna 2016 suomalaisissa sinfoniakonserteissa kävi yli 1.300.000 kuulijaa, ja vain jääkiekon yleisömäärä, 1.938.000 ylitti suosiossa tuolloin orkesterikonsertit. Jos mukaan laskettaisiin myös teatterit ja festivaalit, jääkiekko jäisi suosiossa toiseksi. Uuden tutkimuksen mukaan sinfoniakonserteissa käy lisäksi kaikista eri yhteiskuntaluokista olevia kuulijoita, joten puheet jonkun etuoikeutetun eliitin harrastuksesta pitäisi lopullisesti haudata.  

Vastaava kulttuurin suuri suosio näkyy jalkapallomaanakin pidetyssä Saksassa. Saksan 1., 2. ja 3. divisioonan jalkapallo-otteluissa yleisömäärä oli viime vuonna 21,4 miljoonaa, kun taas konserttien, oopperan ja teatterin yhteinen kävijämäärä oli 34 miljoonaa. Saksalaisissa museoissa kävi perätii 114 miljoonalla kävijää.

Tuntuisi poikkeuksellisen suurelta tyhmyydeltä, jos kaupungit alkavat ensimmäiseksi rokottaa näin suosittuja laitoksia, jotka antavat elintärkeitä henkisiä virikkeitä kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluville kansalaisille ja vaikuttavat kaiken lisäksi suoraan tai epäsuorasti myös kuntien talouteen positiivisella tavalla.

---------------

Vuonna 2017 syntyneen Me Too -kampanjan seurauksena orkesterilaitosta on alettu silloin tällöin syyttää siitä, että sukupuolinen tasa-arvo ei riittävästi toteudu klassisessa musiikissa, ja että miessäveltäjien teokset dominoivat liikaa konserttiohjelmia. Samalla on väitetty, että klassisen musiikin rakenteet ovat autoritaarisia ja niissä rehottaa sovinismi. Ehkä näin oli 70 vuotta sitten, mutta nykytilanne on kyllä kokonaan toinen ainakin Suomen orkesterien kohdalla. 

On tosin totta, että orkesterikonserteissa on esitetty ratkaisevasti vähemmän naisten säveltämää musiikkia. Syynä ei ole kuitenkaan ohjelmistosuunnittelijoiden sovinismi. Konserttien rungon muodostavat edelleen vanhemmat teokset, ja jos ajatellaan erityisesti ennen vuotta 1900 sävellettyä orkesterimusiikkia, naissäveltäjien osuus on vain häviävän pieni miessäveltäjiin verrattuna. Romantiikan ja klassismin ajan harvat naissäveltäjät keskittyivät ennen kaikkea soolosoitin- ja kamarimusiikkiin sekä liedeihin. Naisten säveltämiä laajempia klassisia ja romanttisia orkesteriteoksia on todella vähän.

Suomessa naissäveltäjien esiinmarssi on tapahtunut vasta viimeisen 30 vuoden aikana. Heille on kyllä annettu tilaa konserttielämässä – Kaija Saariaho on jopa myöntänyt, että hänen kansainvälistä läpimurtoaan nopeutti suuresti se, että hän on nainen. Ruotsissa naissäveltäjät saivat viime vuonna joka toisen ruotsalaisen orkesterisävellystilauksen, vaikka naisia on vain 20% Ruotsin säveltäjäyhdistyksen jäsenistä. Eli onko siellä nyt alettu sortaa puolestaan miessäveltäjiä?

Solisteina naiset ovat jo pitkään olleet aivan tasavertaisia miesten kanssa. Mitä taas itse orkestereihin tulee, naisten määrä on koko ajan kasvanut orkesterimuusikkojen keskuudessa – erityisesti viuluryhmät ja puupuhaltajat ovat kaikkialla naisistuneet. Koesoittotilanne on armoton, ja uusia muusikoita kiinnitettäessä on katsottu ennen kaikkea vain heidän taitojaan eikä sukupuolta. Tämä onkin ainoa vaihtoehto.

Samoin suomalaisorkestereiden intendenttien ja muun toimistohenkilöstön suuri enemmistö on nykyisin naisia, joten sovinismia ei ole pesiytynyt enää myöskään konserttielämän rakenteisiin. Päinvastoin voisi todeta, että juuri orkesterilaitos näyttäisi olevan varsin vapaa sukupuolisesta syrjinnästä.

Onkin aivan samantekevää, onko säveltäjä nainen tai mies, onko teoksen esittäjä tai kapellimestari nainen tai mies, kunhan vain teos on hyvä ja puhutteleva ja esitys erinomainen. Mitä tulee vanhempaan musiikkiin, tärkeämpää olisikin löytää erinomaisia, syyttä unohdettuja sävellyksiä liian tuttujen klassikoiden vaihtoehdoiksi siitä huolimatta, että erinomaisen unohdetun teoksen säveltäjä on voinut olla myös mies. Jos säveltäjän sukupuolta pidetään tärkeämpänä kuin teoksen laatua, silloin ohjelmistosuunnittelu vääristyy.

---------------------

Kuluva syyskausi ja kevätkausi ovat taloudellisesti ja henkisesti raskaita orkestereille ja oopperataloille kaikkialla maailmassa. Tilanteessa ainoana pienenä lohtuna on, että musiikinystävällä on nyt hyvä tilaisuus laajentaa omaa musiikillista yleissivistystään tai oopperatietouttaan katsomalla konserttien ja oopperoiden striimauksia, jotka monesti ovat ilmaisia. Ne eivät pitemmän päälle pysty korvaamaan tietenkään elävää esitystä, ja odotan jo kiihkeästi sitä hetkeä, kun epidemia on ohi ja konsertti- ja oopperaelämä taas voi jatkua normaalisti.

Kriisin jälkeen elämä voi muodollisesti normalisoitua, mutta aivan ennalleen maailman meno ei varmaan enää palaa, asenteemme tulevaisuuden suhteen muuttuvat ehkä pysyvästikin. Kriisi on tarpeellinen muistutus siitä, että maailma on hyvin haavoittuva, ja nykyisen kaltainen yhteiskunnallinen hyvinvointi ja yltäkylläisyys eivät välttämättä kestä kovin pitkään. Mutta juuri hyvä musiikki jos mikä antaa vaikeassa tilanteessa silti toivoa ja uskoa tulevaisuuteen. 

Kalevi Aho

1 kommentti . Avainsanat: korona, kulttuuri

Orkesterit yhteiskunnallisina toimijoina

Maanantai 27.5.2019 - Kalevi Aho

Menneen kevään pysäyttävimpiä uutisia oli Pariisin Notre Damen kirkon palo. Uutinen ei koskettanut minua uskonnollisista syistä, vaan siksi, että suuret goottilaiset katedraalit kuuluvat vaikuttavimpiin luomuksiin, mihin Euroopassa keskiajalla kyettiin. Katedraaleja rakennettiin suunnattomalla vaivalla sukupolvien ajan. Kölnin tuomiokirkko valmistui vasta 1800-luvulla, 600 vuoden kuluttua sen rakennustöiden aloittamisesta. Notre Dameakin rakennettiin 182 vuotta, ja nyt uhkasi vuonna 1345 valmistunut upea kirkko äkillisesti tuhoutua.

Valtavien katedraalien satoja vuosia kestäneessä rakentamisessa ei ole nykypäivän mittapuiden mukaan mitään järkeä. Niiden ainoana tehtävänä on tarjota suuret tilat uskonnollisille seremonioille, eikä kirkoista koidu kuin jatkuvia ylläpitokustannuksia. Silti kukaan ei halua purkaa niitä. Ilmentäväthän katedraalit oman aikansa ihmisten henkisten pyrintöjen äärimmäistä huippua. Suuret goottilaiset katedraalit rakennettiin ikuisuutta varten. Ne edustavat ihmishengen pyrkimystä äärettömyyteen.

Nämä ei-materiaaliset henkiset pyrinnöt ovat niitä, joita me nimitämme kulttuuriksi. Juuri kulttuurisia arvoja ja kulttuurin merkitystä pyritään kuitenkin nykyisin vähän väliä vähättelemään. Aina kun jossain puhutaan tärkeän kulttuurihankkeen, vaikkapa uuden konserttitalon tai museon rahoittamisesta tai vajaamittaisen orkesterin kasvattamisesta muutamalla muusikolla, hankkeet saattavat kohdata raivoisaa vastustusta. Hyväksyttäviä ovat vain hankkeet, joista kuvitellaan koituvan välitöntä taloudellista hyötyä, tai joiden uskotaan vaikuttavan positiivisesti paikkakunnan kilpailukykyyn ja vetovoimaisuuteen

Kulttuurisia tekijöitä ei edelleenkään kaikilla tahoilla lueta kaupungin tai kansakunnan kilpailukyky- tai vetovoimatekijöihin.

Kuvaavan esimerkin tarjoaa Perussuomalaisten puheenjohtajan Jussi Halla-ahon kulttuurikäsitys, joka saa tavallista enemmän painokkuutta siitä, että hän johtaa varsin suurta puoluetta.

Halla-aho toteaa: ”Ainoa mitattava ja siten kiistatta olemassa oleva ihmisarvo on yksilön instrumentaalinen arvo, ja yhteiskunnassa yksilöt voidaan asettaa arvojärjestykseen sen mukaan, miten paljon heidän kykyjensä puuttuminen heikentäisi yhteisöä. Kaikkein arvokkaimpina pidän maanviljelijöitä, syötäväksi tarkoitettujen eläinten kasvattajia ja rakennusinsinöörejä. […] Asetta käyttävä yksilö on seuraavaksi arvokkain, koska hän suojelee ruokalaaria ja asumusta pedoilta ja vihollisilta. […]. Taiteilijat, papit ja poliitikot ovat pääsääntöisesti turhia […] Kaikki ihmiset ovat instrumentaalisesti eriarvoisia, mutta siitä ei kuitenkaan seuraa vähempiarvoisten kaasuttaminen, ellei siihen ole muuta pätevää syytä.”

Halla-aho kyllä myöntää, että ”maailma on mukavampi paikka, jos siellä on taidetta (uskonnoista ja eduskunnasta en ole ihan varma) ja kielentutkimusta. Mutta jos vene alkaa vuotaa, pidän selvänä, että yli laidan on heitettävä ensimmäisenä vähäarvoisin lasti, ts. taiteilijat ja kielentutkijat.”

Miten sitten on suhtauduttu kulttuuriin ja taiteeseen niissä maissa, joissa vene on vuotanut niin että koko maa on uppoamassa ja sen olemassaolo on uhattuna? Esimerkkeinä voi pitää Neuvostoliittoa 1920- ja 1940-luvuilla sekä Saksaa vuonna nolla, eli vuonna 1945.

Venäjän vallankumouksen jälkeisessä Neuvostoliitossa kommunistisen yhteiskuntajärjestyksen vakiintuminen oli vaikeaa. Uusi järjestelmä oli monen vuoden ajan romahtamaisillaan, minkä seurauksena maassa oli puutetta kaikesta, myös ruoasta. Stalinin järjettömän kollektivisointipolitiikan seurauksena nälänhätä paheni 1920-luvun lopulla monin paikoin kestämättömäksi. 1920-luvun alkupuolella Neuvostoliitossa keskusteltiin kiivaasti, pitäisikö sellaiset porvarilliset ja turhat taidemuodot, kuten ooppera ja orkesterit lopettaa kokonaan. Näin ei tehty, koska todettiin, että yhteiskunta tarvitsee menestyäkseen myös henkistä elämää, kulttuuria. Lisäksi monet koko länsimaisen kulttuurin suurimmista saavutuksista on luotu juuri säveltaiteissa. Nämä piti vain saattaa halvoin pääsylippujen hinnoin kaikkien kansalaisten ulottuville.

Itse asiassa 1920-luku muodosti Neuvostoliiton taide-elämän merkittävän kukoistuskauden, vaikka maa eli suuressa puutteessa. Taiteilijoilla oli suunnaton motivaatio tehdä taidettaan. Toisaalta oli tilaisuus heittää pölyttynein perinne yli laidan ja aloittaa aivan uudenlaiselta pohjalta, kuten tuon ajan neuvostomodernistit tekivät. Toisaalta ajankohta tarjosi mahdollisuuden myös yhteiskunnallisesti osallistuvaan taiteeseen, ja monet ryhtyivät luomaan samalla propagandistista, uutta neuvostovaltaa tukevaa taidetta.

1930-luvulla Neuvostoliiton taide-elämää alettiin kuitenkin suitsia. Modernistiset ilmiöt tuomittiin, ja alettiin kehittää sosialistisen realismin taideteoriaa, johon taiteilijoiden tuli sopeutua. Yhteiskunnallinen kritiikki kiellettiin kokonaan, ja jotkut kirjailijat joutuivat vankileireille ja jopa tuomittiin kuolemaan kansanvihollisina. Säveltäjät säästyivät leireiltä, mutta etevimpiäkin heistä, kuten Šostakovitšia, Prokofjevia ja Hatšaturjania yritettiin Stalinin aikana pistää ruotuun syyttämällä heitä formalisteiksi.

Mikäli taide olisi ollut turhaa ja vähäarvoista, yli laidan heitettävää, siihen ei olisi puututtu. Vallanpitäjät tajusivat kuitenkin paitsi taiteen esteettisen ja propagandistisen arvon, myös sen suuren voiman kertoa suoraan tai epäsuorasti yhteiskunnasta totuuden, eli myös sellaista epämiellyttävää, joita yritettiin pimittää kansalta. Musiikkiin oli hankalinta puuttua, sillä sanomatta suoraan mitään, musiikki voi ilmaista kuitenkin kaiken.

Taiteen merkitys tuli erityisen tärkeäksi Leningradin piirityksen aikaan. Piiritetyn ja nälkää näkevän kaupungin taidelaitoksia ei lopetettu eikä niiden toimijoita siirretty armeijan palvelukseen, vaan koko Kirov-teatteri (nykyinen Mariinski-ooppera) evakuoitiin Permiin, Malyi-teatteri, eli nykyinen Mihailovski-ooppera Orenburgiin, Leningradin filharmonikot Novosibirskiin ja Leningradin konservatorio Taškentiin. Kaupunkiin jäi radio-orkesteri ja operettiteatteri. Radio-orkesteri antoi konsertteja aina vuodenvaihteeseen 1941-42 saakka, jolloin monet muusikot olivat jo ehtineet kuolla nälkään, ja loput olivat niin nääntyneitä, että eivät enää jaksaneet pitää soittimia kunnolla käsissään. Huhtikuun alussa 1942 talvesta hengissä selvinneet aloittivat konserttitoiminnan nälkiintyneinä silti jo uudestaan.

Balettimestari Arkadi Obrant alkoi kesällä 1942 koota kaupungista puolestaan eloon jääneitä tanssijoita, ja kun he olivat kuntoutuneet, Obrantin kokoama tanssiryhmä antoi syyskuusta 1942 lähtien sodan loppuun mennessä peräti 3 000 esitystä rintamalla ja muualla.

Musiikin historiassa vertaansa vailla olevan yhteiskunnallisen merkityksen sai maaliskuussa 1942 Kuibyševissa kantaesitetty Šostakovitšin Leningrad-sinfonia. Erityinen tapaus oli teoksen esittäminen piiritetyssä Leningradissa elokuussa 1942. Esitys oli poikkeuksellisen vaikea järjestää, koska kaupungissa ei ollut enää riittävästi soittokuntoisia muusikoita tämän jättiläiskokoonpanoa vaativan sinfonian esittämiseksi, ja rintamalta piti pyytää avuksi sotilassoittajia. Muusikot joutuivat lisäksi kopioimaan käsin omat stemmansa Leningradiin lennätetystä partituurista.

Kulttuurin merkitystä Leningradin kaupungin kollektiivisessa selviytymisessä ei voi liikaa korostaa.

Sama kulttuurin voima näkyi myös sodanaikaisessa Berliinissä. Kun Berliinin valtionoopperaa pommitettiin huhtikuussa 1941, rakennusta ruvettiin välittömästi kunnostamaan, ja joulukuusta 1942 ooppera jatkoi taas toimintaansa. Vasta uusi tuhoisa pommitus helmikuussa 1945 lopetti Berliinin sodanaikaisen oopperaelämän.

Myös Berliinin filharmonikot konsertoivat koko sodan ajan, eikä orkesterin soittajia siirretty rintamalle. Kaksi kertaa filharmonikot joutuivat etsimään uuden salin, kun edellinen tuhoutui pommituksissa. Berliinin filharmonikot esiintyivät aina huhtikuun loppupuolelle 1945 saakka, jolloin venäläissotilaat olivat saapuneet jo Berliinin laidoille. Orkesteri aloitti vain kuukauden tauon jälkeen konsertoimisensa uudestaan toukokuun lopulla 1945. Ohjelmistossa oli sodan aikana pari kertaa myös Sibeliusta.

Oma lukunsa olivat keskitysleirien orkesterit. Auschwitzissa toimi parhaimmillaan kuusi vankien orkesteria, joista yksi oli tyttöorkesteri, neljä ammattimuusikoista koostuvaa miesorkesteria ja yksi mustalaisorkesteri. Niiden yhtenä tarkoituksena oli tarjota taustamusiikkia leirin kammottavaan arkeen ja jopa säestää julkisia teloituksia. Musiikilla pyrittiin samalla peittämään ja hämärtämään leirin todellinen luonne, kun orkesterit soittivat musiikkia tuhoamisleiriin saapuville uusille ihmisjoukoille. Orkesterit konsertoivat myös leirin natsiupseereille ja muulle henkilökunnalle, ja orkesterien soittajat olivat etuoikeutetussa asemassa leirivankien keskuudessa.

Theresienstadtin keskitysleirin orkesteri oli vielä oma erityistapauksensa. Se soitti klassikkojen lisäksi leirin juutalaissäveltäjien teoksia ja säesti leirin oopperaa. Theresienstadt toimi vierailijoille, kuten Punaisen Ristin tarkkailijoille esiteltävänä mallileirinä, jossa kulttuurielämä oli hyvin vilkasta. Esitykset olivat erittäin suosittuja ja konsertteja piti toistaa useita kertoja.

Musiikista tuli keskitysleireillä keino säilyttää sekä kuulijoiden että muusikoiden identiteetti leirien karmeissa olosuhteissa. Lisäksi leirihenkilökunnalle suunnatut konsertit auttoivat etenkin Auschwitzissa massamurhaa toteuttavia SS-miehiä säilyttämään itsekunnioituksensa rippeet. Samalla musiikki toimi keskitysleireillä vallankäytön välineenä.

Kaiken tämän jälkeen voi taas pohtia, ovatko taiteilijat todella yhteiskunnan vähäarvoisin lasti, ja ovatko esimerkiksi orkesterit sellaisia laitoksia, jotka ensimmäisinä pitää heittää yli laidan, kun vene vuotaa. Pikemminkin tuntuu siltä, että mitä vaikeammat olosuhteet ovat, silloin musiikista kannattaisi luopua vasta viimeksi. Ihmisillä on tarve emotionaalisiin ja esteettisiin kokemuksiin myös äärimmäisissä elämäntilanteissa. Musiikki voi toimia pelastuskeinona, se voi auttaa kestämään hirvittäviäkin olosuhteita antamalla toivoa ja luomalla illuusiota inhimillisyydestä.

Kun natsipuolueeseen kuulumatonta Wilhelm Furtwängleriä syytettiin siitä, että hän toimi Saksan kansallissosialistien valtakaudella Berliinin filharmonikkojen ylikapellimestarina, Furtwängler vastasi, että hän toimi musiikin ja musiikin merkityksen tähden, sillä hänelle suuri musiikki on pyhää. Furtwängler ja Berliinin filharmonikot halusivat tuoda kauneutta sekä musiikin antamaa lohtua ja inhimillisyyttä myös keskelle julmaa sota-aikaa.

Orkestereilla oli siis poikkeuksellisen tärkeä yhteiskunnallis-sosiaalinen funktio Neuvostoliitossa ja Saksassa juuri silloin, kuin maiden tilanne oli vaikeimmillaan ja ne olivat romahtamaisillaan. Tämän hetken maailmassa, jossa yltäkylläisyys vallitsee, orkesterien konserteilta ja koko taide-elämältä puuttuu vastaava eksistentiaalinen merkitys.

Orkesterien ongelmana on nykyisin myös se, että koska musiikki on olemukseltaan näkymätöntä ja abstraktia, sen on aikaisempaa vaikeampi päästä kunnolla esille kaikessa visuaalisuuteen perustuvassa informaatiotulvassa. 1920-luvun Neuvostoliitossa ja sota-ajan Berliinissä ei ollut televisioita ja tietokoneita, mutta tällä hetkellä kuvallinen viestintä hallitsee kaikkea. Televisiosarjat ja toimintaelokuvat voittavat huomiossa musiikin. Eikä musiikki ole kieltä, se ei kerro konkreettista tarinaa, ellei siihen liitetä laulettavaa tekstiä tai sanallista ohjelmaa.

Klassisen musiikin kilpailijaksi on tullut lisäksi kevyt musiikki, jolle on vaadittu samaa statusta ja arvostusta kuin taidemusiikille. Päivälehtien kulttuurisivuilla kevyt musiikki ja viihde onkin jo voittanut kilpailun palstatilasta ja huomiosta. Uutisarvoisimpia kulttuurisivuillakin ovat julkkistaiteilijat, yleensä viihteen ja popmusiikin parista. Klassisella musiikilla ei ole niihin verrattava uutisarvoa.

Vaikka tähtikultti-ilmiötä esiintyy myös orkesterielämässä, taidemusiikki ei onneksi perustu samassa määrin tähtikultille kuin kevyt musiikki. Eikä orkesterien tarvitse iskelmätähtien tavoin ajatella hetken suosiota, joka parin vuoden päästä voi olla jo ohi.

Orkesterit voivat keskittyä sisältöön, itse musiikkiin. Silti orkesterilaitoksen kannattaisi näkyä myös aktiivisempana yhteiskunnallisena toimijana, jotta se näinkin voisi perustella olemassaolonsa oikeutuksen päättäjien silmissä. Pelkät kulttuuriset arvot ja traditiot eivät näytä monille poliitikoille enää riittävän siitä huolimatta, että klassinen musiikki vuosisatojen aikana kehittyneine perinteineen on merkitykseltään vähintäänkin samanarvoista kuin goottilaiset katedraalit. Eikä orkesterien budjettiin leikkauksia kannattaville kunnallispoliitikoille näytä aina riittävän edes se, että orkesteri tai siitä muodostetut kamariyhtyeet ovat voineet konserttiensa lisäksi tehdä arvokasta sosiaalista työtä esiintymällä sairaaloissa ja vanhainkodeissa tai tekemällä maakuntakiertueita.

Tämän hetken yleiset poliittis-yhteiskunnalliset tendenssit ovat huolestuttavia ja tuovat suoraan mieleen 1930-luvun. 1930-luvun diktatuureilla sekä Saksassa että Neuvostoliitossa oli yhteisiä piirteitä, jotka salakavalasti ovat alkaneet voimistua myös nykypäivän maailmassa. Niitä olivat tieteen ja taiteen valjastaminen ideologian palvelukseen, ideologialle sopimattoman tiedon vaimentaminen ja huomiotta jättäminen, uuskonservatiivinen isänmaallisuus, puhe kansakunnan kunniasta ja rodullisesta puhtaudesta, taiteen jakaminen oikeaan ja väärään, valepuhe, näennäistieteet ja uskonnon korvikkeet, kuten rotuoppi, okkultismi, astrologia ja kreationismi, ja viimeisenä tiettyjen kansanryhmien syyttäminen kaikesta mahdollisesta pahasta.

1930-luvun kanssa on yhteistä myös sotateollisuuden vaikutusvallan kasvu ja maailman asevarustelun kasvaminen ennätyssuureksi, ikään kuin kaikkialla oltaisiin valmistautumassa suursotaan. Kun Suomessa puhuttiin aluksi noin 40 uuden hävittäjälentokoneen hankkimisesta, niin viime hallituksen puolustusministeri Jussi Niinistö esitti, että uusia huippukalliita hävittäjiä pitäisi ostaakin 100 kappaletta, ikään kuin Suomen pitäisi valmistautua hyökkäyssotaan eikä pelkästään vain varautua puolustamaan itseään.

​Huolestuttava uusi piirre on lisäksi koululaitoksessa tapahtunut muutos – nykyisissä suomalaisissa opetussuunnitelmissa kouluopetusta on ohjattu määrätietoisesti markkina- ja kilpailukoulun suuntaan sivuuttaen sen, että koulutuksen yhden keskeisen tehtävän tulisi olla kaikille yhteisen laajan yleissivistyspohjan luominen ja kasvattaa kykyä kriittiseen ajatteluun. Kun Suomessa on ideologisin syin heikennetty aikaisemmin maailman parhaaksi arvioitua koulutusjärjestelmää, maamme on nyt pudonnut Pisa-tutkimuksissa entisiltä kärkisijoiltaan.

Orkesterilaitoksen tehtävänä ei ole tietenkään ratkaista yhteiskunnan konkreettisia ongelmia. Mutta aika ajoin orkesterit voisivat rakentaa konserttikokonaisuuksia, jotka ottavat suoraan kantaa myös ajankohtaisiin asioihin pannen kuulijat ajattelemaan ylipäänsä maailmamme tilaa. Tätä voisi tehdä keskittämällä konsertit silloin tällöin tietyn yhteiskunnallisen teeman ympärille. Teemoja voisivat olla vaikka ”musiikki ja ideologia”, ”kielletty musiikki”, ”musiikki, luonto ja ympäristö”, ”musiikki ja sukupuoli”, ”taiteen kautta välittyvät arvot”, ”kapinallinen musiikki” tai ”musiikki ja uskonnot”, vain muutaman mahdollisen konserttiteeman mainitakseni.

Näiden konserttien käsiohjelmaan voisi tilata eteviltä kirjoittajilta laajahkoja, konsertin teemaa syvällisesti taustoittavia esseitä vähään samaan tapaan kuin RSO taustoitti Mahler-sarjaansa käsiohjelmiin liitetyin essein. Tällaisia ohjelmia kuulija ei heitä konsertin jälkeen pois, vaan niiden kautta konsertin sanomaan tulee palatuksi uudestaan myöhemminkin.

Toisena tehtävänä olisi löytää oman aikamme musiikista teoksia, jotka todella kykenevät liikuttamaan ja puhuttelemaan yleisöä myös emotionaalisesti. Näin kuulijat saisivat uskoa tulevaisuuteen, uskoa siihen, että myös nykyajan lähtökohdista voidaan luoda jotain yhtä pysyväarvoista kuin entisaikaan. Kun aikanaan Sibeliuksen, Šostakovitšin tai Prokofjevin parhaat teokset levisivät heti kaikkialle, nykysäveltäjien kohdalla näin ei välttämättä enää tapahdu, vaikka kantaesitys olisi ollut miten menestyksekäs hyvänsä. Yhtenä syynä on se, että sinfoniakonserttien musiikin kaanon on liian vakiintunut, eikä sitä haluta murtaa ja arvioida uudestaan lisäämällä siihen uusia teoksia. Uusille teoksillehan ei saa tilaa muuten kuin esittämällä hiukan harvemmin vanhojen mestareiden sävellyksiä.

Oopperoiden ja sinfonioiden kohdalla klassisen musiikin kaanon on erityisen jähmettynyt. Omalta kohdaltani voin kertoa yhden esimerkin. Eräs tunnetuimmista suomalaiskapellimestareista totesi minulle kerran, että hän pitää sinfonioistani, haluaisi joskus perehtyä niihin tarkoin ja johtaa myös varhaisempaa tuotantoani, kuten 4. sinfoniaa. Hän jatkoi kuitenkin, että ”tätä ei tosin varmaan tule tapahtumaan ennen kuin säveltäjä on kuollut”.

Lopuksi orkesterit voisivat ottaa kantaa yhteiskuntaan vastaavalla tavalla kuin Sinfonia Lahti on ottanut kantaa ilmastonmuutokseen toteuttamalla orkesterin hiilivapaa-hanketta. Viime vuonna se palkittiin innovaatiopalkinnolla kansainvälisessä klassisen musiikin messutapahtumassa Classical:NEXTissa Rotterdamissa. Hankkeen avulla Sinfonia Lahden toiminta pyritään muuttamaan asteittain hiilineutraaliksi. Näin orkesteri haluaa lisätä yleistä tietoisuutta siitä, että kaikkien kansalaisten on tehtävä voitavansa säilyttääksemme elinympäristömme myös tuleville sukupolville.

Suomalaisella orkesterilaitoksella ja klassisella musiikilla ovat asiat keskimäärin hyvin. Orkesterisoiton taso on maassamme parempi kuin koskaan ennen, ja konserteissa käy runsaasti kuulijoita. Maa on täynnä taidemusiikin kesäfestivaaleja. Helsingin ulkopuolella toimii myös aktiivisia oopperayhdistyksiä, ja maakunnissa esitetään jatkuvasti uusia suomalaisoopperoita.

Tähän hyvän tunteeseen ei voi kuitenkaan liiaksi tuudittautua, sillä kun seuraava lama tulee, voi olla melkein varma, että kulttuurilaitokset ovat taas ensimmäisinä tulilinjoilla. Mutta aina vaikeampi on kiistää orkesterilaitoksen merkitystä, jos orkesterit konserttien ohjelmistoilla ja muilla aktiviteeteillaan tulevat huomioiduiksi myös aktiivisina yhteiskunnallisina toimijoina.

Kotkan 54. orkesteripäivien avauspuhe 24.5.2019

Kalevi Aho

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kulttuuri, orkesterit, yhteiskunta

Kesän alkaessa

Tiistai 5.6.2018 - Kalevi Aho

Talvisen blogikirjoitukseni jälkeen on kohdallani tapahtunut aika paljon. Sävellyksiä on alkuvuoden aikana syntynyt - helmikuussa sain valmiiksi kolmoiskonserton viululle, sellolle, pianolle ja pienelle orkesterille. Tein teoksen hollantilaiselle Storioni-triolle, ja he kantaesittävät sen Antwerpenin sinfoniaorkesterin konsertissa 11.5.2019. Kaksi viikkoa myöhemmin seuraa teoksen toinen esitys Eindhovenissa. 

Heti perään sävelsin jousiorkesteriteoksen Kirje tuolle puolen. Kyseessä on Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin tilaus säveltäjä Pehr Henrik Nordgrenin 75-vuotismuistokonserttiin Kokkolassa 19.1.2019. Nordgren oli läheinen säveltäjäystäväni, ja kapellimestari Juha Kangas pyysi minulta tätä teosta, joka on ikään kuin musiikillista ajatustenvaihtoa tämänpuoleisesta tuonpuoleiseen.

 Sitten piti muistaa MKA-festivaalia, ja sävelsin sitä varten teoksen Berliner Bagatelle puhallinkvintetille. Teos pohjautuu Berliinin filharmonisen puhallinkvintetin kunkin soittajan nimen musiikillisiin kirjaimiin; he soittavat teoksen aikana vuorollaan pienen soolon omasta nimestään. Huhtikuussa kävin Berliinissä ja luovutin partituurin ja stemmat berliiniläisille. Tämä teoshan avaa tämänvuotisen festivaalin Villaforssissa 29.6. klo 17.

Parhaillaan on jo melko loppuvaiheessaan kitarakonsertto, joka on puolestaan Lapin kamariorkesterin tilaus kitaristi Ismo Eskeliselle. Sen suunnitellut ensimmäiset esitykset 10. ja 11.5.2019 ajoittuvat harmillisesti juuri samaan aikaan kolmoiskonserton kantaesityksen kanssa. Täytyy varmaan vetää arpaa, kumpaan kantaesitykseen menen paikalle. 

 Toukokuun alussa kävin Romanian Clujssa. Siellä minut promovoitiin Clujn musiikkiakatemian kunniatohtoriksi. Pääsin aika kunnianarvoisaan seuraan; akatemian aikaisemmat säveltäjäkunniatohtorit ovat Iannis Xenakis, Krzysztof Penderecki ja György Kurtag. Clujn akatemian kunniatohtoreina on myös monia maailmankuuluja muusikkoja aina Yehudi Menuhinista lähtien. Samassa yhteydessä Transilvanian filharmoninen orkesteri, jota pidetään Romanian parhaana, esitti konsertissaan huilukonserttoni; sen häikäisevänä solistina oli Romanian johtava huilisti Matei Ioachimescu ja erinomaisena kapellimestarina Gabriel Bebeşelea. 

 Vaikka huilukonsertto kuuluu tunnetuimpiin sävellyksiini, tuotantoni suurimmaksi hitiksi on noussut kuitenkin lyömäsoitinkonsertto Sieidi. Kesällä teos saa jo 50. konserttiesityksensä itävaltalaisen lyömäsoitinšamaanin Martin Grubingerin soittaessa konserton heinäkuun lopulla viidellä eri paikkakunnalla Schleswig-Holsteinin musiikkifestivaalilla. Kaudella 2018-19 on tulossa 13 esitystä lisää Saksassa, Sveitsissä, Luxemburgissa ja Yhdysvalloissa, asialla Grubinger, skottilaissyntyinen Colin Currie ja Berliinissä nykyisin asuva Alexej Gerassimez. Teoksen suurmenestys on ollut itsellenikin yllätys, sillä ennen Lontoossa huhtikuussa 2012 tapahtunutta, Colin Currien soittamaa kantaesitystä olin teoksesta vielä varsin epävarma.  

Kesäohjelmani on tavanomainen: vietän aikaa kesäpaikallani Turun Hirvensalossa lähinnä säveltäen. Kitarakonserton jälkeen pitäisi täydentää Einojuhani Rautavaaran viimeinen, keskeneräiseksi jäänyt teos Serenadi rakastetulle viululle ja pienelle orkesterille. Mikko Franckin johtama Ranskan radio-orkesteri kantaesittää sen ensi tammikuussa Pariisissa. Loppukesän aikana pääsen varmaan sitten seuraavan teoksen, bassoklarinettikonserton kimppuun. Teos tulee olemaan 31. soitinkonserttoni. 

 Mutta kun kauniin luonnon keskellä säveltää, säveltäminen ei tunnu työltä lainkaan, vaan toimintana josta nauttii ja jota tekee hyvin mielellään. Päinvastoin kuin monilla muilla, säveltäminen on tullut minulle helpommaksi vanhemmiten, ja työtä on alkanut tehdä samalla aikaisempaa kevyemmällä ja irtonaisemmalla otteella.  

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: festivaali

Kohti MKA-festivaalia 2018

Torstai 1.3.2018 - Kalevi Aho

Kohti MKA-festivaalia 2018!

Uusi vuosi on alkanut ja enää on runsaat viisi kuukautta aikaa seuraavaan MKA-festivaaliin. Viimekesäinen festivaalihan onnistui suorastaan yli odotusten, kun esiintyjiksi saimme loistavan Kamus-kvartetin, klarinetisti Lauri Sallisen, kitaristi Ismo Eskelisen sekä oboisti Keijo Ahon. Kaikki omien instrumenttiensa ehdottomia huippuja Suomessa. Ja tapahtuman lopuksi Reiska Laineen trio sekä Verneri Pohjolan yhtye sekä pyöristivät Villaforssin pihalla tapahtuman komeaan päätökseen.


Ensi festivaalille on luvassa suoranainen sensaatio, kun maailmankuulu Berliinin filharmonikkojen puhallinkvintetti saapuu konsertoimaan Forssaan. Aikaisemmin tämä ympäri maailmaa kiertänyt legendaarinen yhtye ei ole esiintynyt vielä maassamme. Forssalaisilla ja muuallakin asuvilla on siis aivan ainutlaatuinen tilaisuus kuulla puhallinmusiikkia maailman huipulta! Tämä ensi festivaalin pääkonserttihan tapahtuu Forssan kirkossa lauantaina 30.6. klo 14, ohjelmassa allekirjoittaneen molemmat puhallinkvintetot (joista toisen olen tehnyt juuri berliiniläisille) sekä Mozartia.

Mutta jo sitä ennen perjantaina 29.6. klo 18 ja klo 21 on Villaforssissa mahdollisuus kuulla huippuvirtuoosista soitantaa, kun Suomen etevimpiin harmonikkataiteilijoihin kuuluva Saila Korhonen taituroi instrumenttinsa parissa ja huippuviulistit Antti Tikkanen ja Minna Pensola esittävät allekirjoittaneen ja Bachin musiikkia.

Viimekesäiseen tapaan tapahtuman alkuun liittyy myös festivaalin varaslähtö Villaforssissa 29.6. klo 17; siinä Berliinin filharmonikkojen kvintetti kantaesittää heille säveltämäni uuden puhallinkvintettiteoksen, ja Tero-Pekka Henell jututtaa festivaalin muusikoita.

Viime festivaalin jälkeinen aika on omalta kohdaltani ollut tapahtumarikas. Tietenkin olen säveltänyt paljon, ja viimevuotinen pääteokseni oli heinäkuussa 2017 valmistunut sinfonia nro 17, joka kantaesitetään Lahdessa keväällä 2019. Elokuussa 2017 Oulunsalo soi –festivaalilla kantaesitettiin viime talvena valmistunut laulusarjani ”Sateen aikaan” mezzosopraanolle ja jousikvartetille; asialla Virpi Räisänen ja Meta4-kvartetti.

Syyskuussa oli seuraava kantaesitys Gentissä Belgiassa, nimittäin kamarikonsertto ”Mearra” harpulle ja jousiorkesterille; sävelsin teoksen Wienin filharmonikkojen belgialaiselle sooloharpistille Anneleen Lenaertsille. Ja joulukuussa soitettiin Helsingissä ensimmäistä kertaa teokseni ”La Violina” neljälle viululle. Teos on pedagoginen sävellys pitkälle edenneille opiskelijoille, ja kantaesittäjinä oli neljä etevää viulistityttöä Itä-Helsingin musiikkiopistosta.

Loppusyksyn kiintoisin matkani suuntautui Moskovaan; 18.11. Moskovan kamarioopperassa, eli ns. Pokrovski-oopperassa oli oopperani ”Frida y Diego” venäläinen ensi-ilta. Oopperan päähenkilöinä ovat taidemaalarit Frida Kahlo ja Diego Rivera sekä vallankumouspoliitikko Lev Trotski. Teoksen toteutus ja vastaanotto olivat erinomaisia, ja ooppera sai Venäjällä erittäin paljon julkisuutta sekä arvosteluja peräti chileläisiä, perulaisia ja espanjalaisia lehtiä myöten.

”Frida y Diego” on kaiken lisäksi ensimmäinen suomalaisooppera kautta aikojen, joka on toteutettu Venäjällä venäläisin voimin. Tätä ennen pari suomalaisoopperaa on esitetty Venäjällä vain suomalaisina vierailunäytäntöinä. Moskovan produktio kutsuttiin heti Pärnun oopperajuhlille Viroon, jossa he esittävät ”Frida y Diegon” vierailunäytäntönä heinäkuun 5. päivänä 2018, eli heti ensi kesän MKA-festivaalin jälkeen. Eli näyttää siltä, että Forssasta jatkan matkaani suoraan Viroon…

Muista teoksistani lyömäsoitinkonsertto ”Sieidi” esitetään kaudella 2017-18 Saksassa ja Ranskassa peräti 15 kertaa. Teos kuullaan useimmissa Saksan merkittävissä musiikkikaupungeissa, solistina itävaltalainen lyömäsoitintaituri Martin Grubinger. Samaan aikaan myös skottilainen lyömäsoittaja Colin Currie, joka kantaesitti ”Sieidin” Lontoossa 2012, pitää teosta jatkuvasti ohjelmistossaan. Kolmantena esittäjänä on tullut mukaan Berliinissä asuva Alexei Gerassimez. Ensi syksynä ”Sieidi” saa jo 50. konserttiesityksensä, eli teoksesta on tullut tällä hetkellä soitetuin suomalainen instrumentaalikonsertto Sibeliuksen viulukonserton jälkeen. Olin syyskuussa kuuntelemassa, kun Grubinger esitti teoksen Kölnissä, ja oli ilo havaita, että konsertto todella uppoaa saksalaiseen yleisöön.

Teosteni ulkomaisia esityksiä olisi tietenkin hauska kuulla enemmänkin, mutta niihin en mene kantaesityksiä lukuun ottamatta kovin usein, koska liika matkustaminen keskeyttää ja häiritsee pahasti työtä. Haluan lisäksi mieluummin päästä irti vanhoista teoksista kuin juuttua niihin.

Lähiaikojen päätapahtuma on omalta kohdaltani kuitenkin MKA-festivaali 29.-30.6. Forssassa. Kun esiintyjät ovat näin huippuja, omat odotukseni ensi kesän festivaalista ovat korkealla.

Kalevi Aho

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: festivaali

Talous vain taloutta varten?

Tiistai 4.4.2017 - Kalevi Aho

Onko talous olemassa vain taloutta varten? kysyi Kalevi Aho Mikkelin orkesteripäivien avauspuheessaan 31.3.2017. Ohessa siitä lyhennelmä.

”Pohjoismaita on totuttu maailmanlaajuisesti pitämään orkesterielämän esikuvamaina. Orkesterielämän kukoistuksen tärkeänä tekijänä on ollut Pohjolassa, että riittävä julkinen tuki on mahdollistanut tämän taidemuodon olemassaolon. Siinä ohessa suomalainen luova säveltaide kohonnut maailmanmaineeseen, koska suomalaisorkesterit eivät ole tyytyneet ohjelmistoissaan pelkästään klassikkoihin, vaan ovat halunneet samalla mahdollisuuksiensa mukaan tilata ja esittää teoksia eläviltä säveltäjiltä.
Pohjoismaissakin on joillakin tahoilla alettu kuitenkin kyseenalaistaa sitä, pitääkö julkisin varoin subventoida orkestereita, teattereita ja museoita enää siinä määrin kuin aikaisemmin.

Keski-Euroopassa kulttuurinvastaisen kehityksen tiennäyttäyttäjänä on ollut Hollanti. 2010-luvun alussa Hollannin silloinen konservatiivihallitus supisti maan kulttuuribudjettia 25 prosentilla, ja kristillisdemokraattinen kulttuuriministeri Marja Van Bijsterveldt yritti muun muassa sulkea radion musiikkitalon henkilökuntineen ja lopettaa samalla radion sinfoniaorkesterin, radion kamariorkesterin, Metropole-orkesterin, radiokuoron sekä radion maailmankuulun musiikkikirjaston. Myös Itävallassa on keskusteltu radio-orkesterin lopettamisesta.

 Pohjoismaista Tanska on ensimmäisenä alkanut seurata samoja trendejä. Tanskan uusi, liberaalia oikeistoa Venstreä edustava kulttuuriministeri Mette Bock kertoi maaliskuun alussa tavoitteestaan lakkauttaa Tanskan radion piiristä sekä radio-orkesteri että radiokuoro ja myydä lisäksi radion uusi, vuonna 2009 käyttöön otettu konserttitalo pois. Bockin mielestä radio-orkesteri pitäisi siirtää Kuninkaallisen oopperan hallintaan. 

Mette Bockin mielestä Tanskan radiosta pitäisi tehdä pelkkä uutisiin ja dokumentteihin keskittyvä mediatalo. Myös Suomessa kaikki tämänhetkiset hallituspuolueet ovat ilmaisseet tyytymättömyytensä nykyisen kaltaiseen Yleisradioon. Viimeksi Oulun läänin kokoomusnuoret julisti maaliskuun alussa, että ”ihmisten on aika herätä ja vaatia aidosti vapaata ja valtiosta riippumatonta mediaa.” Nykyistä Yleä he pitivät veronmaksajille liian kalliina ”fillarikommunistien” äänitorvena.

Jos radio- ja televisiotoiminta yksityistettäisiin, kuten kokoomusnuorten toive on, silloin Suomessakin pitäisi heittää hyvästit radio-orkesterille. Linjassa sen kanssa tosin olisi, että Yleisradio on jo aikaisemmin lopettanut kamarikuoronsa, erinomaisen musiikkistudionsa ja vähentänyt lisäksi koko ajan omaa draamatuotantoaan. Miten mahtaa siis käydä Yleisradion omalle musiikki- ja draamatuotannolle 10-20 vuoden päästä, kun uusi nuori poliitikkosukupolvi on astunut Suomessa valtaan? Ylen kimpussa ovat olleet myös Keskustapuoleen ja Perussuomalaisten poliitikot aivan samasta syystä: Ylen tiedonvälitys ei muka ole ollut tasapuolista. Poliitikkoja näyttää erityisesti närkästyttävän se, että Ylessä on toiminut myös kriittisiä toimittajia, jotka ovat halunneet kaivella asioiden taustoja. Jotkut kaikkein parhaista toimittajista ovatkin jättäneet talon, koska eivät halua alistua poliitikkojen talutusnuoraan. 

 

Kriittinen journalismi ja kulttuuri ovat vielä paljon pahemmassa jamassa Yhdysvalloissa Donald Trumpin tultua valituksi presidentiksi. Itselleen epämieluisat totuudet Trump on julistanut yleensä pelkiksi valetieteen ja valemedian valeuutisiksi. Kun myös Venäjällä ja Kiinassa totuudeksi hyväksytään ennen kaikkea vain vallanpitäjille mieluiset asiat, ja kun totuutta ja todellisuutta vääristelevät populistiset ja nationalistiset tendenssit ovat vallalla myös Turkissa, Puolassa, Unkarissa ja vahvoilla lisäksi Hollannissa ja Ranskassa, herää kysymys, ovatko demokratian saavutukset sittenkin vain pelkkä pieni väliepisodi ihmiskunnan kehityksessä. Eli olemmeko taantumassa kohti tilannetta, jossa luulot, huhut ja asenteet korvaavat todellisuuden myös yhteiskunnallisessa päätöksenteossa.  

Ihmisten suhde tietoon on siitä omituinen, että tietoa ei kerrassaan haluta ottaa vastaan, jos se sotii aikaisemmin omaksuttuja näkemyksiä vastaan. Kaikesta informaatiosta pyritään vastaanottamaan vain sellainen, joka vahvistaa ja tukee omia näkemyksiä.  

Kaikki tämä koskee myös suhdetta kulttuuriin ja kulttuurin rahoitusta. Olen puhunut aikaisemmin useaan otteeseen Boinkum Benson Konlaanin Ruotsissa 2000-luvun alussa julkaisemasta erittäin perusteellisesta tutkimuksesta, jossa hän vastaansanomattomasti todisti, että kulttuuria ja terveydenhoitoa ei pitäisi yhteiskunnallisessa päätöksenteossa asettaa vastakkain. Nimittäin ne ihmiset, jotka harrastavat kulttuuria, elävät pitempään ja terveempinä kuin kulttuuria harrastamattomat, ja kulttuurin harrastamisen aloittaminen myöhäisessä iässäkin parantaa suoraan hyvinvointia. Kulttuurilaitosten lakkauttamisen sijaan kunnille tulisi edullisemmaksi saada asukkaat kulttuuriharrastusten pariin, sillä tämä tulisi lopulta paljon halvemmaksi kuin se, että ihmiset päästetään sairastumaan ja dementoitumaan ja heitä hoidetaan hoitokodeissa. 

On myös todistettu, että kulttuuriin panostaminen on kunnille puhtaasti taloudellisestikin kannattavaa, sillä jokainen kulttuuriin sijoitettu euro maksaa itsensä takaisin suoraan tai epäsuorasti paikkakunnan erityisolosuhteista riippuen kaksin-kuusinkertaisesti, ja festivaalipaikkakunnilla taloudellinen hyötysuhde on vielä monin verroin tätäkin suurempi.

Lisäksi kulttuurilla on kolmaskin, kaikkein suurin etu: hyvä taideteos, kirja, elokuva, sävellys tai teatteriesitys esittää aina asiat osittain totutusta poikkeavassa, yllättävässä valossa. Siksi taide saattaa pakottaa ajattelemaan asioita uusiksi, jolloin se voi auttaa pääsemään eroon omista pinttyneistä ennakkoluuloista ja ajatuksellisista lukkiutumista. Toisin sanoen taiteen harrastaminen lisää ihmisten innovatiivisuutta, käyttääkseni nykyistä muotisanaa. Ja tämä vaikuttaa vireyttävästi paikkakunnan koko henkiseen ja luovaan ilmapiiriin.  

Silti kun kunnat tekevät säästöpäätöksiä, kulttuurimenot ovat yleensä ensimmäisinä leikkauslistalla. Miksi? Siksi että kulttuuriin sijoittamisen moninaista hyötyä ei millään haluta uskoa, vaikka tutkimukset mitä osoittaisivat. Ehkä kunnallispoliitikot ajattelevat, että tämä on vain sitä Trumpkin haukkumaa kaiken maailman dosenttien valetiedettä. Tai sitten ajatellaan, että kun kulttuurin yleistä merkitystä ei pystytä suoraan näyttämään kunnan tilinpäätösluvuista, silloin sellaista ei kerrassaan voi olla olemassa.  

Olen myös jo monesti aikaisemmin puhunut siitä, miten useat tutkimukset ovat yhtäpitävästi osoittaneet soiton harrastamisen positiivisen merkityksen lapsen henkiselle kehitykselle. Ne lapset jotka soittavat, kehittyvät luovemmiksi, henkisesti tasapainoisemmiksi, kielellisesti ja matemaattisesti älykkäämmiksi, emotionaalisesti kypsemmiksi ja muut paremmin huomioon ottaviksi kuin ne jotka eivät soita. Juuri yhteisen musisoinnin avulla myös maahanmuuttajalapsia on ollut paljon helpompi sopeuttaa uuteen yhteiskuntaan, ja tämä on vähentänyt samalla tehokkaasti molemminpuolisia ennakkoluuloja. Miten tämä puolestaan näkyy suomalaisessa kouluopetuksessa? Siten että musiikin ja muiden taideaineiden opetusta on Suomen kouluissa koko ajan vähennetty, kun sitä päin vastoin pitäisi erityisesti ala-asteella lisätä. Vastoin kaikkien psykologien suosituksia, Suomen kouluista on lopetettu myös kaunokirjoitus, eli suomalaislapsilta on nyt riistetty mahdollisuus kehittää oma persoonallinen käsialansa. Lisäksi on vähennetty jopa äidinkielen ja historian opetusta.

Koululaitosta ollaan kehittämässä Suomessa jonkinlaiseksi käytännön työelämään ja korkeakouluihin tähtääväksi preppauslaitokseksi, ja samalla ollaan unohtamassa koululaitoksen yleissivistävä merkitys.  

Miten kuitenkaan voi kuvitella, että ilman kunnon sivistyspohjaa ja ilman oman äidinkielen kunnollista hallintaa voitaisiin kasvattaa kansalaisia, jotka pystyisivät tekemään aikanaan viisaita ja kauaskantoisia yhteiskunnallisia päätöksiä? Tutkimusten mukaan suomalaisten yleinen älykkyysosamäärä nousi aina vuoteen 1997 saakka, josta lähtien se on pikkuhiljaa alkanut laskea. Syynä ei ole väestön geneettinen rappeutuminen, vaan se, että lapset eivät joudu käyttämään aivojaan enää yhtä monipuolisesti kuin aikaisemmin, eli syynä ovat paljolti myös kouluopetuksessa tapahtuneet muutokset. Moderni maailma tietokoneineen ja sosiaalisen median ilmiöineen ei siis näytäkään kehittävän kansalaisia vaan päinvastoin tyhmistävän heitä. Mitä hatarammalla pohjalla on yleissivistys, sitä todennäköisempää on, että kaikenlaiset lumetotuudet, huhut, ennakkoluulot ja suoranainen taikausko muodostuvat ihmisten mielessä todellisuuden ja totuuden korvikkeeksi.

Voi olla vain kateellinen sille, miten Virossa suhtaudutaan näihin samoihin tutkimuksiin, jotka Suomessa on torjuttu. Ensi vuonna myös Viron valtio tulee sadan vuoden ikään, ja yhtenä satavuotisprojektinaan Viro on päättänyt sijoittaa 1,3 miljoonaa euroa siihen, että jokaiselle virolaislapselle hankittaisiin oma soitin. Päin vastoin kuin Suomessa, Viron hallitsevat poliitikot näyttävät siis uskovan siihen, että lasten musiikin harrastamisella on suuria positiivisia vaikutuksia, ja soittaminen auttaa kehittämään lapsista fiksumpia aikuisia.  

Kun Suomi tänä vuonna täyttää 100 vuotta, kulttuurin asemaa ei meillä suinkaan vahvisteta, vaan koko taidelaitosten valtionosuusjärjestelmä on perusteellisen uudistuksen kohteena, minkä seurauksen monien taidelaitosten tulevaisuus on päinvastoin vaakalaudalla. Kun Suomessa kulttuuribudjetti on vuodesta toiseen pysynyt vaikeaan taloustilanteeseen vedoten samana, runsaassa 450 miljoonassa eurossa, Ranskassa pelkästään museot saivat tänä vuonna peräti 3 miljardia euroa valtiontukea, ja maan kulttuuribudjettia kasvatettiin 12 %, vaikka taloustilanne on ollut vaikea Ranskassakin. Myös ranskalaiselle tieteelle ja tutkimukselle tuli merkittävä lisäpanostus, päinvastoin kuin Suomessa. 

Saksassa ollaan puolestaan oltu ylpeitä Berliinin uudesta Pierre Boulez -konserttisalista sekä erityisesti Hampurin Elbphilharmoniesta. Vaikka Elbphilharmonie tuli maksamaan kymmenen kertaa enemmän kuin alun perin oli budjetoitu, sali tehtiin viimeisen päälle alkuperäisten suunnitelmien mukaiseksi turvautumatta erilaisiin toimivuutta haittaaviin säästöratkaisuihin, kuten Helsingissä tapahtui sekä Oopperatalon että Musiikkitalon rakentamisen yhteydessä. Seurauksena on, että Hampurissa konserttitalosta on tullut suoranainen kaupungin uusi symboli ja turistimagneetti.  

Yksi aikamme muotisanoista on tulosvastuu. Suomen kulttuurilaitoksista juuri orkesterilaitos on vuodesta toiseen osoittanut tulosvastuunsa suorastaan häikäisevästi. Soiton taso on kaikkialla Suomessa vuosi vuodelta kohonnut. Lisäksi viime vuonna Suosion jäsenorkestereiden konserteissa kävi taas enemmän yleisöä kuin koskaan aikaisemmin, eli kuulijamäärä oli 1.303.034. Ja tästä luvusta puuttuvat vielä yhdistykseen kuulumattomien orkesterien konsertit tai Savonlinnan oopperajuhlien kaltaisten festivaalien yleisö. Luku on erittäin suuri, sillä jopa kaikista massaurheilulajeista vain jääkiekko voitti yleisömäärässä orkesterikonsertit – jääkiekkoliigan otteluissa oli kaudella 2015-16 katsojia 1.938.000. Saksassa orkesterikonserteissa kävi jopa 40 prosenttia enemmän yleisöä kuin Bundesliigan jalkapallo-otteluissa. On siis turha väittää, että klassinen musiikki on vain melko harvojen elitistinen harrastus, tai että orkesterit eivät muka tavoita yleisöään. 

Jotta meneillään olevan valtionosuusuudistuksen tavoitteet, eli alueellisuus ja mahdollisten uusien toimijoiden saaminen valtionosuuden piirin toteutuisivat, ainoa keino on, että kulttuurimäärärahoja lisättäisiin. Nykyisellä kulttuuribudjetilla uusia toimijoita voidaan ottaa mukaan vain, jos joko henkilötyövuoden hintaa edelleen lasketaan, jolloin samalla valtionosuutta nauttivat laitokset pannaan entistä suurempaan kurimukseen, tai sitten pudotetaan joitakin nykyisistä taidelaitoksista valtionosuuden piiristä. En kuitenkaan keksi yhtäkään kaupunginorkesteria, joka ei olisi valtionosuuttaan erinomaisesti ansainnut. 

Klassisen musiikin koko kenttä, eli suomalainen luova ja esittävä säveltaide on ollut kaiken lisäksi maamme parhaita vientivaltteja ja esikuvia ulkomailla. Kulttuuriin sijoitetut rahat ovat todella maksaneet itsensä takaisin, eikä läheskään samaa hyötysuhdetta ole ollut vaikkapa sillä 40 miljoonalla, jonka valtio on vuosittain sijoittanut täysin kaupallistuneeseen huippu-urheiluun. 

Voi myös kyseenalaistaa sen, pitääkö valtion tai kuntien tukea sellaisia kaupallisia hankkeita, joissa tuen saajana on kansainvälinen suuryritys. Myös Suomen maakuntaliitot voisivat arvioida uudestaan tukipolitiikkaansa. Lapissa Lapin liitto on määritellyt keskeiseksi tehtäväkseen maakunnan ja sen kuntien yhteisten etujen valvonnan, henkisen ja aineellisen vaurastumisen edistämisen sekä maakunnan kehittämisen kunnallis-, sosiaali-, terveys-, kulttuuri-, koulutus-, ympäristö- ja elinkeinoasioissa yhteistyössä alueen kuntien kanssa.  

Käytännössä tämä on tarkoittanut pelkästään aineellisten hankkeiden edistämistä ja talouden asettamista kulttuuri- ja ympäristöarvojen edelle. En tiedä yhdenkään Suomen maakuntaliiton tukeneen merkittävästi kulttuurihankkeita. Perusteena on ollut aina, että kaupallisemmat projektit ovat etusijalla, koska ne tuovat työllisyyttä seudulle. Tällä perusteella Kemijoki-yhtiöön kytkyssä oleva Lapin liitto on viime marraskuussa esittänyt jälleen kerran, että Vuotoksen tekoallas pitäisi sittenkin rakentaa, vaikka korkein hallinto-oikeus jo vuonna 2002 määräsi alueen rakennuskieltoon, ja se liitettiin myöhemmin natura-alueeseen. Samoin Kainuun liitto on voimakkaasti puhunut Talvivaaran kaivoksen puolesta. Voi kuitenkin kysyä, kumpi on tärkeämpää, jonkin verran työpaikkoja pariksi kymmeneksi vuodeksi, vai valtavan luonnonkauniin alueen täydellinen tuho, kuten juuri Talvivaaran kohdalla on tapahtunut? 

Myös kulttuuri luo työpaikkoja, eivätkä ne tuota ympäristötuhoa. Lisäksi kulttuuri luo seudulle henkistä ja fyysistä hyvinvointia, viihtyvyyttä ja houkuttelevuutta. Maakuntaliittojen kannattaisi pohtia, eikö niiden olisi järkevämpää sijoittaa vastaisuudessa huomattavasti enemmän juuri kulttuuriin kaikkien taloudellisesti epävarmojen ja ympäristölle tuhoisien kaupallisten tukihankkeiden sijaan.

 

On paradoksaalista, että vaikka maassamme on varallisuutta enemmän kuin koskaan, elintason jatkuva nousu näyttää johtavan kaikkien välittömästi materian kasvattamiseen liittymättömien toimintojen kitkemiseen sen sijaan, että luotaisiin entistä paremmat edellytykset ei-materiaalisen kulttuurin viljelylle sekä koulutukselle ja tutkimukselle. Mitä hyötyä on siis vauraudesta, jos sillä ei haluta rahoittaa todellista henkistä hyvinvointia ja viihtyvyyttä, vaan talouden kuvitellaan olevan olemassa pelkästään taloutta varten?”  

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kulttuuri, talous

Junamusiikkia

Maanantai 29.8.2016 klo 21.58 - Hannu Lahtonen

Nyt viimeistään oivallan, että Ahon Kalevi on varsinainen villikko – vastoin yleistä käsitystä. Eikä pelkästään villikko, vaan varsinainen seikkailija.

Kaikki alkoi vuosi siten, kun palasimme LuostoClassic –tapahtumasta yöjunalla. Koska matka Rovaniemeltä Helsinkiin oli pitkällinen, pistäydyimme myös ravintolavaunussa nauttimassa VR:n antimia. Aikamme viisasteltuamme viereisen pöydän pariskunta kiinnostuneena otti osaa keskusteluumme. Kuinka ollakaan, kävi ilmi että kyseessä olivat Leena Valkeapää ja lappilainen miehensä Oula. Keskustelun ytimeksi päätyi legendaarinen Nils-Aslak Valkeapää.

Kävi ilmi, että edesmenneellä Ailulla on taiteilijaresidenssi Lásságámmi Norjan puolella Storfjordin rantamilla. Vanhana Norjan-seikkailijana Kalevihan innostui ja haki sinne täksi kesäksi parin viikon luovaa aikaa – ja se onnistui!

Sieltä hän hurutteli autollaan sitten Suomen puolelle Luostolle, jossa esitettiin hänen kantaesityksensä Partita sellolle ja kitaralle. Mutta tämän teoksen Kalevi oli tehnyt jo puoli vuotta aiemmin.

Kalevi on tunnetusti säveltäjä, joka allokoi hyvin etukäteen sävellystilauksensa. Nyt kävi toisin. LuostoClassicin taiteellinen johtaja, sellovirtuoosi Marko Ylönen sattui kysymään viime helmikuussa Kalevilta, että onnistuisiko? Kohteliaana perusforssalaisena hän ei kieltäytynyt. Mutta ideat ja aika olivat vähissä.

Aikansa päätä harottuaan, kaikkien muiden sävellystilausten rakosessa, Kalevi päätti hypätä junaan ja lähteä niin kauas Suomessa kuin mahdollista – siis Kolariin.

Inspiraatio löytyi heti Helsingin rautatieasemalla. Koko matkan ajan Kalevi työsti partitaan, lähes nukkumatta. Aikaa Kolarissa oli seitsemisen tuntia ennen paluuta. Sama tahti jatkui paluumatkalla, ja kun juna viimein kirskui pääkaupungin asemalle, teos oli valmis.

Teoksessa on viisi ilman taukoja toisiinsa liittyvää lyhyttä osaa. Se sai huikean vastaanoton ravintola Vaiskossa ja siitä kuullaan vielä lisää. Sekä sellisti Marko Ylönen että kitaristi Timo Korhonen olivat innoissaan – samoin kansainvälinen artistikunta. Ainoa takaisku oli esityksessä, että iPadilla nuotteja seuraava Korhonen koki teknisen häiriön, jonka vuoksi piti pitää ”taidepaussi”.

Ja Puran Marttikin oli jälleen kehissä mukana.

Hannu Lahtonen

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Blogi

Yhtä juhlaa!

Sunnuntai 3.7.2016 klo 18.32 - Hannu Lahtonen

Ensimmäinen Musica Kalevi Aho –festivaali osoittautui jymymenestykseksi. Taiteellinen anti osoittautui korkeatasoiseksi ja loppuunmyydyt konsertit ylittivät tunnelmaltaan odotukset. Ikään kuin pisteenä iin päällä myös ilmojen haltia suosi molempina päivinä.

Sonja Fräki oli pääroolissa lauantaisessa pianomatineassa, jossa hän soitti Kalevin pianoteoksia. Virtuositeettia vaativa ohjelmisto sai mieliinpainuvan huippuluokan toteutuksen. Musiikillista antia täydensi säveltäjän mainio teosesittely.

Vaikka yleisöä oli porstuaa myöden, Villaforssin akustiikka välitti musiikin nautittavasti. Kokonaisvaltaista kokemusta täydensi talon isännän Alpo Suhosen nykytaiteen kokoelma.

Toisenlaisen mutta yhtä nautittavan näkökulman musiikkiin toi Juhani Aaltosen kvartetti, jossa huilua ja saksofonia soittavaa maestroa säestivät pianisti Iro Haarla, basisti Uffe Krokfors ja rumpali Reiska Laine. Pihapiirissä pidetyn buffet-konsertin makunautinnoista vastasi keittiövelho Petteri Luoto ja Ravintola Vispilän tiimi. Vorssalainen kolmen sormen pylsy oli saanut uuden innovaation lihapiirakan muodossa. Jääkiekon piiristä tutun Teppo Kivelän maahantuomat italoviinit toimivat hyvänä kyytipoikana. Kari Huhtamon teräsveistokset sointuivat tyylikkäästi kokonaisuuteen.

Onnistuneen avauksen innoittamana ensi vuonna jatketaan, Kalevi on itse asiassa jo hahmotellut tulevan ohjelmistonkin. Vielä kiitokset fantastiselle yleisölle, festivaalitiimille ja tapahtuman tukijoille!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Musica Kalevi AHo, Kalevi Aho, Junnu Aaltonen Quartet, Ravintola Vispilä, Petteri Luoto, Kari Huhtamo

Kohtalona Kalevi

Maanantai 20.6.2016 klo 11.56 - Hannu Lahtonen

Joskus asioilla on taipumus ludviutua kuin itsestään. Ei ehtinyt kulua tämän festivaalin perustavasta aamenesta kuin puoli vuorokautta, kun musiikillisen johtajan ominaisuudessa Kalevi viestitti nimikkofestivaalinsa ohjelmiston esittäjineen keskeisenä tekijänä pianisti Sonja Fräki.

Kävi ilmi, että Kalevilla ja Sonjalla on ollut jo vuosikausia jatkunut suhde – musiikillisesti. Kaikki sai alkunsa kymmenisen vuotta sitten, kun Sonja kuuli Kalevin Balladin huilulle, fagotille, sellolle ja pianolle. Tällä Sonjan koukuttaneella sävellyksellä on samalla kiehtova yhteys Kalevin synnyinkaupunkiin, sillä virtuoosinen teos on sävelletty unkarilaissyntyiselle ja sittemmin forssalaistuneelle Bogányin sisarusparvelle.

Balladin innoittamana ja suomalaiseen uuteen musiikkiin muutenkin tykästynyt Sonja alkoi valmistella hurjaa urakkaansa eli taiteellista tohtorintutkintoaan Sibelius- Akatemiassa Kalevin pianomusiikista. Viimeinen viidestä jatkotutkintokonsertista oli viime helmikuussa.

Sitä ennen Sonja oli urakoinut Kalevin mittavan pianotuotannon kokonaisuudessaan.  Mikäli olen oikein ymmärtänyt, urakka on ollut varsin haastava, sillä Kalevilla on kautta aikain ollut taipumus kirjoittaa täydellistä virtuositeettia vaativaa musiikkia. Mutta summa summarum: hyvän yhteistyön huipennukseksi Kalevi on luvannut säveltää Sonjalle pianosonaattinsa nro 2.

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kalevi Aho, Sonja Fräki, piano, Sibelius Akatemia

Kevään kulttuurimyrsky

Maanantai 30.5.2016 klo 14.05 - Hannu Lahtonen

Teräväkynäisenä yhteiskunnallisena keskustelijana tunnettu Kalevi Aho nousi kuluneen kevään aikana poikkeuksellisen näkyvästi otsikoihin. Kaikki alkoi Turun orkesteripäivillä huhtikuussa pitämästään kipakasta puheesta, jossa hän lukuisin esimerkein suomi maassamme harjoitettua kulttuuri- ja talouspolitiikkaa – itse talouselämää unohtamatta.

Kalevi kiteytti, että monilta keskeisiltä poliitikoilta näyttää puuttuvan kulttuuriperinnön merkityksen taju. Kuten myös, että ihanne sivistyksestä itseisarvona ei kuulu moderniin maailmaan.

”Sitäkään todistettua tosiasiaa ei haluta millään uskoa, että kulttuuri on itse asiassa taloudellisestikin kannattavaa, vaikka tämä ei näy suoraan kuntien budjetissa.”

”Kulttuurilaitokset ovat yhteiskunnallisissa murrostilanteissa äärimmäisen tärkeitä maallemme. Ne voivat toimia kriittisinä ääninä tai ylipäänsä poliittisista suhdanteista riippumattomina henkireikinä ihmisille.”

Kulttuuri on Kalevin mielestä kansakunnan henkisen tilan mittaaja ja kilpailuvaltti kansainvälisillä areenoilla. Hänen mukaansa on yleisemmin menossa pohjoismaisen hyvinvointivaltion alasajo. Se merkitsee yhteiskunnallisen eriarvoisuuden kasvua ja tuottaa näköalattomuutta suurelle osalle suomalaisista. Se voi purkautua uusina levottomuuksina.

Kalevin puheenvuoro huomioitiin laajasti maamme keskeisimmissä medioissa. Mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, tämä ei jää tähän.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kalevi Aho